Poikkeustila

 Ensimmäisen viikon jälkeen

Tässä kuvassa ne aikalailla kiteytyy tunnelmat tällä hetkellä. Kovasti on maailma erinäköinen paikka kuin reilu viikko sitten. Onneksi kyseessä on meidän kasvihuoneen raksatyömaan standardinmukainen aluerajaus eikä mikään eristysalue. Vielä ainakaan.

Sitä on saanut koulutilalla taipua moneksi ja kiihkeimpinä hetkinä infoa toiminnan muutoksista tulee jokseenkin parin tunnin välein. Omat haasteetkin huomioiden about kolmemetrinen hatunnosto meidän opetushenkilöstölle ja koulutuspäällikölle!! Koko yksikön toiminnassa tehtiin hyppy syvälle bittiavaruuteen tyyliin betonikokkare kaulan ympärillä ja sitten todettiin että hiisi vieköön, mehän hanskataan tääkin. Digiviestimet laulaa joka suuntaan ja porukka auttaa toisiaan. Uumo rules! 

Kertoo myös osaltaan meille valkoituneesta opiskelijajoukosta: mitään paniikkia ei ole ollut havaittavissa. Luononvara-alalla osataan selvästi sopeutua muuttuviin tilanteisiin, ja on pakkokin kun moottorisahojen, eläinten ja koneiden kanssa voi sattua mitä tahansa koska tahansa ja luita murtua myös eräretkillä kaukana kaikesta.

Entäs koulutila ja eläimet...? Arki rulla ihan tavalliseen tapaan ja kaikki eläimet vasikoista, marsuihin ja käärmeistä kanoihin on henkilökunnan hyvässä hoidossa. 

Koulutilan varautumissuunnitelma tehtiin ensimetreillä ja se sisältää ennenkaikkea suunnitelman eläinten hoidon järjestelyistä sekä yhä enemmän henkilökohtaisen ja työympäristön tartuntariskin hallintaa. Eli turvaetäisyydestä huolehtimista, siivousta ja pesemistä, noin niinkuin suomeksi sanottuna.Kaikki ulkopuolinen ihmisliikenne eläintiloissa on karsittu minimiin ja pakollisissa kohtaamisissa - kuten eläinläkärin kanssa -  käytetään suojavarustusta. 

Koska eläinkuvat on kivoja, alla muutamia otoksia meidän arkisesta aherruksesta.

Kun oot etätöissä ja lapset etäopetuksessa ja tuntuu et on aika paljon palloja ilmassa

...mut sit pomo kehuu miten hyvin hanskaat sun hommat

Mä just heräsin joten mikä ulkojalottelu?!

Marsujen älykkyystesti. Montako kierrosta saa tehdä?

Lehmät jaloittelee tarhassa laidunkauden ulkopuolella, lampaille ja karitsoille järjestetään omat ulkoilualueet

Älä häiritse - pitkän linjan maidontuotannon ammattilainen työssään. Jäkälä <3

Tarhatouhuja

Siemenvarasto on inventoitu ja kohta aletaan valmistelemaan konekalustoa peltohommille

Lehmät on <3

Aina on katraassa yks "pikkumusta", eli suloinen rääpäle

Näyttääkö kenties siltä että olen kovin tyytyväinen että Koronavirus ei (ainakaan tämänhetkisen tiedon mukaan) tartu nautaan tai lampaaseen? Kyl tää tästä taas ku päivä kerrallaan vaan mennään.

Terhi K. - Uumo tänään

Luonto-oppaat

Hatlamminsuolta Riuttan lumipyryyn

Hiihtovaellusten välissä reippaat erä- ja luonto-opasopiskelijat järjestivät toisilleen päiväretken Riihimäkeen. Riehakkaissa tunnelmissa pakkauduttiin autoon, jonka nokka oli kohti rakasta naapurikaupunkia. 

Matka taittui nopeasti ja pian oltiin Hatlamminsuon luontopolun lähtöpaikassa. Hatlamminsuo on luonnonsuojelualue ja Riihimäen hienoimpia luontokohteita. Vähän reilun kilometrin pituinen reitti kulki hyväkuntoisia pitkospuita pitkin. Kauniit suomaisemat ilahduttivat kulkijoita ja iloinen puheensorina täytti ilman.  Nuotiopaikalla odottavaa lajitenttiä kerrattiin keskustellen. Välillä maltettiin lukea opastauluja ja ottaa valokuvia kauniista näkymistä.

Nuotiopaikalla nautittiin nokipannukahvit ja sitten olikin lajitentin vuoro. Käävät aiheuttivat harmaita hiuksia, mutta muuten vaikutti siltä, että kaikki olivat valmistautuneet koitokseen riittävällä vakavuudella.

Ilmassa oli jo lumisateen enteitä, kun lähdimme seuraavaan kohteeseen Suomen Metsästysmuseoon. Suomen metsästysmuseo kerää ja tallentaa suomalaista erähistoriaa ja metsästysperinteitä. Museo on eräkulttuurin tietokeskus, joten paljon oli kiinnostavaa nähtävää. Vaihtuvana näyttelynä oli metsästäjä ja luontokuvaaja Martti Rikkosen Taigametsot-valokuvanäyttely. Se oli hieno.

Museokierroksen jälkeen syötiin mahat täyteen maukasta kotiruokaa viereisessä Lasimuseon tiloissa toimivassa ravintola Klaasissa.

Päivän viimeinen kohde oli Riuttan perheliikuntakeskus. Melkoinen lumimyräkkä oli jo alkanut. Riuttassa marsittiin suorinta tietä frisbeegolf-radalle ja aloitettiin kiekkojen heittely tuiskussa ja tuulessa. Sääolosuhteista huolimatta golfattiin innolla. Kiekot lentelivät sinne sun tänne, mutta hauskaa oli ja moni aikoo uudelleen lajin pariin. Kun mobiilisuunnistusrataan, Riuttan harjun muinaismerien rantoihin ja entiseen laskettelurinteeseen oli tutustuttu, siirryttiin autolle, jossa yritettiin karistaa enimmät lumet repuista ja pipoista ennen autoon menoa. Loskassa ja lumimyräkässä palattiin Hyvinkäälle ammattitaitoisen kuskin turvallisessa kyydissä.

Palautekeskustelussa todettiin, ettei aina tarvitse mennä merta edemmäs kalaan vaan läheltäkin löytyy tosi mielenkiintoisia luontokohteita.

Teksti Anne M. ELO19, kuvat Silja Lavonen, Anniina Laitala, Pekka Poutiainen

Myymälässä tapahtuu

Viherkasvien lumoa 

Nyt supertrendikkäät sisustuselementit – viherkasvit – loistavat kaikissa mahdollisissa sävyissä Hyrian Viherkasvi pop up -myymälässä Uudenmaankatu 249:ssä. Myymälä on auki vielä kuluvan viikon.

Valikoimista löytyy iki-ihania peikonlehtiä, anopinkielijä, pegonioita, maijoja, tillandsioita, kulta- ja hopeaköynnöstä, nukkaköynnösvehkaa ja siroliuska-araliaa. Noin niin kuin muutaman mainitaksemme.

Torstaina vietetään Viherkasvi-iltaa kello 17-20. Olet erittäin tervetullut kuulemaan vähän sitä sun tätä viherkasveista ja rupattelemaan uusista tuulahduksista. Ilmoittaudu marjatta.oittinen@hyria.fi. Tilaisuudessa on infon lisäksi tarjolla piirakkaa ja kuplivaa.  Ja se kustantaa kympin.

 Onneksi kasvukausi on alkanut. Nähdään.

Talvivaellus

ELO19 HIIHTORETKI PATVINSUON KANSALLISPUISTOSSA  11.-13.2.2020

Tulimme Ilomantsiin Patvinsuolle tiistai iltapäivästä juuri, kun päivänsäde kuiskutteli menninkäiselle tunnetuin laulun sanoin, että ”Peikko kulta, pimeys vie hengen multa, pois mun täytyy mennä, ellen valoon lennä”. Viimeisen päivänsäteen piiloutuessa Sumukkavaaran takaiseen horisonttiin, pimeys kahmaisi meidät syleilyynsä, ennen kuin me, 11 plus kaksi ”valon lasta”, pääsimme liikkeelle rinkkoinemme, suksinemme ja ahkioinemme. Meistä lähtevä metelöinti, valonpilkahdukset ja ominaistuoksu havahdutti Mikonniemessä parhaillaan jolkottelevan yksinäisen suden huomion.

Suden edellisestä ateriasta oli kulunut toista vuorokautta, joten sen keltaisiin kiiluviin silmiin tuli päätöksen terä, kun se lähti tarkastalemaan tuota outoa hoipertelevaa joukkoa reviirillään. Susi lähestyi kulkijoita tuulen alta ja jäi Mikonniemen suojaan tarkastelemaan heitä. Kun joukko ylitti Kurkilahtea luoteisesta nurkasta, susi otti vainua heistä todeten, että vasoja ei ollut joukossa. Se maiskautti suutaan harmitellen, kuin todeten ettei liha ollut enää mureaa. Siitä huolimatta, joku heistä voisi tarjota mahdollisuuden ateriointiin.  Joukko liikkui hitaasti ja sen saisi helposti kiinni. Mikä lisäsi suden kiinnostusta. Joku olisi saatava erilleen joukosta. Susi tarkaili joukkoa silmät kiiluen, kilpikaarnaisten ikihonkien välistä. Joukko päästeli sudelle tuntemattomia äänähdyksiä. Viestittelevät ja pitävät laumaansa kasassa, se päätteli.

Susi urahti ja lähti metsän peitossa vasemmalta Kurkilahden kiertäen joukkoa vastaan. Se pysähtyi Hanhilammelta tulevan ojan kohdalle. Se näki, kun joku, jolla oli sinitaivaan värinen takki yllään, kaatui loivassa rinteessä, eikä meinanut päästä ylös. Jos tuo jäisi jälkeen, se riittäisi päiväevääksi, susi päätteli. Se oli sudelta kuitenkin toiveajattelua. Joukko eteni vähitellen länttä kohden. Aina kun susi kuuli kimakoita huudahduksia tai kiroilua, se tuli tarkkaavaisemmaksi. Sille poikkeavat äänet, kiljahdukset tai kiroamiset merkitsivät ainoastaan haavoittunutta tai sairasta – siis syötävää otusta.

Joukko pysähtyi ja laumottui Surkapuron lähelle. Pulina oli kova. Neulanterävät valontuikkeet tunnustelivat epämääräisesti heidän ympäristöään pitkin poikin rämeistä kitukasvuista männikköä. Ihmisotukset hakivat asentoa, kuten entiset erämiehet sanoivat aikoinaan yöpaikastaan. Susi katseli tarkkaavaisesti, kun tuo omituinen joukko pystytti räikeän värisiä holveja suojakseensa. Tuli yö ja joukko hiljeni. Susi läheni varoen joukkoa. Liian lähelle heitä ei voinut mennä – toistaiseksi. Oli odotettava. Mitään ei jäänyt sudelta näkemättä. Se pani merkille, että yön hiljaisina tunteina, jotkut heistä tulivat ulos holveistaan ja siirtyivät kauemmas kyykkimään. Merkkailivat ja jättivät hajusteitaan, hänen reviirilleen. Yksi heistä, tuli lähelle, mutta ei tarpeeksi lähelle, susi tuumaili.

Seuraavana aamuna joukko kokosi kirkkaanväriset holvinsa, kunnes lähtivät taas liikkeelle. Susi kävi tarkistamassa joukon majoitusalueelle jättämät jäljet. Se kannatti. Hangen alta se löysi vaivatta kaksisataa grammaa raakaa seitin lihaa. Jotain muutakin löytyi, jonka se söi nälkäänsä, vaikka ei mausta pitänytkään. Joukko oli häipynyt sillä aikaa kokonaan suden näköpiiristä, Surkanvaaraa kohden. Se itse ylitti Surkapuron ja jolkotteli sen vasenta laitaa pitkin pysytellen kokoajan haju - ja kuulo etäisyydellä.

Omituisten otusten joukko kaartoi pian lounaaseen, edeten Pienen Surkavaaran laitaa. Susi nousi saman vaaran laelle ja tähysteli matelevaa joukkoa sieltä käsin. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, mikä mahdollistaisi suden aloittaa takaa-ajo. Yksikään heistä ei jäänyt toisista jälkeen. Sudella oli kuitenkin kärsivällisyyttä odottaa. Koko sen elämän perusta rakentui kärsivällisestä odottamisesta, yllätyksestä ja armottomasta iskusta. Sillä oli aikaa odottaa ja löytää heikkous, sairaus tai yksi laumasta erillään oleva, jopa haavakko. Piti olla kuitenkin varovainen. Susi vaistosi, että mustan mullan värisissä palttoissa liikkuva tarkkailee ympäristöään, kuin hakien jotakin. Sitä pitää varoa, se päätteli. Ja tuo pieni, joka tulee joukon hännillä, lienee tuon lauman johtaja. Sitäkin on paras varoa.

Taivaansini ja auringon kirkkaat kasvot, eivät näyttäytyneet koko päivänä, vaan pysyivät kuin ujostellen harmaan sävyisen pilviverhon takana piilossa. Pakkasta oli aste tai pari. Lunta oli paikoin puolisen metriä, aavoilla soilla paljon vähemmän. Rimmet ja heteet pitivät pintojansa jää- ja lumipeitteiden alla. Hanki oli epäedullinen sudelle, mutta ei noille olennoille, joilla oli pitkät puupalikat jalkojensa alla.

Puolenpäivän aikana joukko pysähtyi ja piti lounastauon Pienen Surkavaaran lounaiskärjessä olevalla taukopaikalla. He aterioivat siellä ja muotoilivat lumesta jotakin. Laittoivatko rautoja? Sudella nousi säkäkarvat pystyyn. Se tiesi niihin liittyvän vaaran. Se oli vuosia sitten menettänyt yhden takatassun varpaan ansarautoihin, rajan takana Laatokan Karjalassa. Onneksi ei sen enempää, sillä kertaa. Joka tapauksessa se, mitä nuo ihmisolennot tuolla lumesta muovailivat, merkitsivät jotain jota oli syytä varoa. Susi – kolmivarvas, kiertäisi tuon paikan kaukaa. Susi ei voinut aavistaa, että tuon joukon muovaamat jäljet lumeen, liittyivät lähenevään ystävänpäivään ja osaltaan myös saman joukon hengen kohottamiseen. Sen allakassa ei ollut, kuin neljä vuodenaikaa, ystävänpäivistä nyt puhumattakaan.

Susi otti ja lähti jättäen ihmisotukset toistaiseksi oman onnensa varaan. Se jolkotteli ensin alas vaaralta ja kiiveten vastakkaiselle Olkkosen saaren laelle. Sieltä se tähysteli aikansa lännen suuntaan, kuin todeten ettei ihmisjoukkio sieltä vielä näy. Sitten se lähti Patvisuon yli, kohti Suomunsaarta.

Ihmisotukset olivat jälleen liikekannalla. Tuuli kävi vastaiseksi. Räntäriitettä tippui taivaalta. Oranssipukuinen vei tunnin jos toisenkin joukkoa Nälmänjoen suuntaisesti Kaakon suuntaan. Siellä täällä suolla oli pystyyn kuivettuneita honkia, hopeiset varret osin märän mustaamina. Joku kulkijoista mietti surullisen näköiselle ympäristölle sopivia nimiä. Vaihtoehdoiksi tuli mm.  ”unohdettujen metsä”, ”sieluttomien metsä” ja ”ikihonkien kalmisto”. Äänestystä nimistä ei pidetty ja vaihtoehdot sulkeutuivat siltä erää yhden kulkijan korvien väliin. Jossain vaiheessa pidettiin juomatauko ja oranssipukuinen luovutti suunnistusvastuun mustapukuiselle.

Lähdettiin Korpilammen suuntaan. Tuuli oli kääntynyt navakaksi sivutuuleksi. Porukka ei enää päästellyt turhaa pulinaa. Edettiin jonossa hiljalleen. Vähän ennen Korpilampea nähtiin, kun muutama riekko pölähti edestämme lentoon. Riekoilla taisi olla rahat loppu, kun eivät laskeneet äänekkäästi kopeekoittaan. Korpilammella käännettiin kulkua ja lähdettiin Länsi – Itäsuunnassa, tavoitteena Susitaipaleen jotospolkujen risteys. Tuuli löi päin kasvoja, lämpö nousi takkien alla ja hiihtäjien posket heloittivat punakoin väriastein. Jossain puolivälissä Patvinsuon aapaa havaitsimme yksinäisen suden jäljet, jotka tulivat  Olkkosensaaren suunnasta ja katosivat Suomunsaaren horisonttiin. Jäljet eivät ollet ihan tuoreet, joskin tuuli ja räntäsade saattoivat hämätä ihmisotusten arviointeja. Ja väärässähän he olivat, koska keltainen silmäpari tarkkaili heitä Suomunsaaren kitukasvuisten rämemäntyjen kätköistä.

Susi oli makuulla raukean oloisena, sillä se oli löytänyt jostain vähän raadellun jäniksen raadon. Ja nyt, sen kiiluvat silmät olivat lukittuneet aapaa ylittävään ihmisjonoon. Nälkä ei vaivaisi sitä toistaiseksi. Ja mahdollinen seuraava ateria voisi olla yksi noista helmiäisistä, jotka nauhana halkoivat aapaa. Sillä ei siis ollut kiire,  sillä nuo hitaanlaiset ihmisotukset pysyisivät sen näköpiirissä vielä kauan.

Mitään ihmeellistä ei enää tuona keskiviikon päivänä hiihtomatkalla tapahtunut. Mitä nyt suuntaa hieman käänneltiin ja väisteltiin vetisempiä rimpiä. Joukko tuli hyvissä ajoin päivänvalon aikana Tervaniemen laavupaikalle. Tässä vaiheessa myös Kolmivarvas lähti liikkeelle.  Susi teki varmuuden vuoksi etäältä kulkevan ketunlenkin Etelän kautta Palo-Suihkon metsäsaarekkeeseen, josta se illan hämärtyessä lähestyi näkö- ja kuuloetäisyydelle patikointijoukkoa. Se näki, että joukko oli ehtinyt jo pystyttää kirkkaanväriset holvinsa suojakseen. Se vainusi taas noita erilaisia tuoksuja, jotka olivat omalla tavalla houkuttelevia, mutta eivät kuuluneet tunnusomaisiin suon kanervikkojen ja suopursujen hajumaailmaan.

Nuo ”auringon lapset”, aterioivat, sulattelivat bensiinikeittimillään lunta ja täyttelivät termospullojaan. Susi ravisteli turkkiaan ja istui alas, kuin ihmetellen näiden olentojen toimia. Sitten se siirtyi vähän lähemmäksi. Se tutki nyt noita olentoja tarkemmin. Yhdellä heistä oli metsän puku päällään. Yksi päästeli kovempia ääniä kuin muut. Yhdellä oli iltataivaan värinen palttoo päällään ja yhdellä sammaleen värinen. Ja tuo tuolla, susi sävähti, oli se, joka havainnoi metsää kuin tavoitellen metsän väkeä luokseen. Mitä muuta? Ahaa. Susi siirsi katseen nuotioon. Ovat laittaneet myös nuotion suojakseen. Ja piirissä ovat tulen ympärillä, kuin vanhan kansan samaanit. Pulputtavat ja nauravat. Kaikki metsän eläimet, karhut mukaan lukien välttelevät nuotion valon rajaa, jota ei saa ylittää. Se on aina kierrettävä niin kaukaa, ettei tulenkynsi tavoita pihteihinsä.

Susi oli saanut tarpeekseen. Ristiriidat repivät sitä hetken kuin pedot haaskaa. Sen olisi tehnyt mieli ulvoa, mutta ei ollut edes täydenkuun aika. Ja muutenkin, miksi ulvoa, kun tuosta samaani joukosta ei ole ateriaksi. Saavat olla, menköön sinne, mistä tulivatkin. Niin teen minäkin, susi näytti toteavan, ennen kuin kääntyi ja lähti jolkottelemaan Otavan sakaran osoittamaan suuntaan - Pohjoiseen.

Yö meni ja aamunvalkeus kätki levein sivellinvedoin vähitellen kaikkoavan hämärän poveensa. Joukko toteutti aamutoimet, purki leirin ja oli suksilla ennen kuin käki kukkui ja kellon viisarit naksahtivat käsketyillä kohdilleen. Haparointi alkoi muuttua rutiiniksi. Lähdettiin liikkeelle Susitaipaleen jotospolkua pitkin. Meni tunti, pidettiin juomatauko ja järjestyimme vielä riviin. Ikuistimme itsemme ryhmäkuvaan Patvinsuo taustalle. Ja meitä tarkkaillut susi – se Kolmivarvas, oli sillä hetkellä kaukana Lieksan koskemattomissa erämaissa - peuralauman perässä.

Meni toinen tunti ja puolikaskin, kun ylitimme Suomun tien. Jotoksen viimeiset rupeamat olivat edessä. Kurkilahden ylitys ja Mikonniemen kärjen kautta salmen yli Kaunisniemeen. Jää kantoi ja ketju kesti. Ketään ei jäänyt jälkeen. Patvinsuon jotos oli saatu päätökseen. Karu  erämaa oksi itsekunkin turhuutta ja kohotti aitoutta. Ja erämaa oli tehnyt taas tehtävänsä.

Päivä oli sivu puolen, kun autot nytkähtivät torstain puolenpäivän aikaan liikkeelle - vesietelää kohden.                                                                             

                                                               Pekka Poutiainen

Talviretkeilysimulaatio

ELO19: Erä- ja luonto-opasopiskelijat suokenkäilemässä ja hiihtämässä

Etelä-Suomen talvi on, kuten Suomen kesästäkin on sanottu; lyhyt ja vähäluminen. Tämä on aiheuttanut erä- ja luonto-opasopiskelijoille omat ongelmansa ja vienyt opiskelun jonkinlaisen soveltamisen puolelle, sillä luontoalan ammattitutkintoon kuitenkin yhtä kaikki lukeutuvat erilaiset lumesta enemmän tai vähemmän riippuvaiset talvilajit, kuten lumikenkäily ja hiihtäminen.

Aikaisemmin ehdimme opiskella teoriaa Lumikenkäilyohjaaja-kurssilla. Lumikengät ovat alun alkaen vanhemmat kapistukset kuin sukset. Teoriapäivää piti tuolloin seurata päivän kestävä käytännön lumikenkäretki. Retkeä jouduttiin jostakin kumman syystä siirtämään ja saimme kuin saimmekin retken viimein toteutettua, mutta ohjelmassa oli joka tapauksessa suo- eikä suinkaan kaikkien innolla odottamaa lumikenkäilyä.

Suokenkäily osoittautui kuitenkin sekin antoisaksi ja antoi hyvin ilmi erilaisten lumikenkien ominaisuuksia. Varsinkin erilaisilla siteillä on lumikengissä suuri merkitys: kuinka hyvin ne saa kiristettyä vai jäävätkö omat kengät muljumaan siteissä; lähteekö lumikenkä heti jalasta, jos suo yrittää imaista sen kitusiinsa; vai jäätyvätkö siteet kiinni suon kosteuden takia retken aikana, jolloin niitä joutuu lämmittämään käsien sisässä ja nuotion ääressä, jotta ylipäätään saa lumikengät pois jaloistaan.

Suokenkäilyretken jälkeen meidät tutustutettiin Hyvinkään Suomiehen luontopolkuun, mutta maaston ja lumettomuuden takia jätimme lumikengät autoon ja lähdimme tutustumaan paikkaan jalkaisin. Polku sisälsi kiinnostavia ja hienosti tehtyjä taideteoksia, joista osa vaikutti siltä, kuin kyseessä olisi ollut hyppy jonkinlaiseen muinaisten luonnonkansojen maailmaan. Polku vei ensin soranottokuopan avaraa pohjaa pitkin, sitten nousi rinteelle puiden sekaan, tuli taas alas ja johdatti jälleen sykettä kohottavaa rinnettä pitkin ylös, puiden sekaan ja muinaisen meren rantaan pirunpellolle.

Hiihtopäivänä Hyvinkään lumitilanne oli edelleen melko olematon. Paikallistieto tiesi kuitenkin kertoa, että Jäähallin lähiympäristöön oli saatu lumitettua viidensadan metrin mittainen latu. Aamupäiväisen suksienhuoltamisen jälkeen suuntasimme metsäsuksinemme ja ahkioinemme Jäähallille ja aloimme purkaa tavaroita ja varusteita ulos autoista. Nyt saattoi kokeilla, kuinka hyvin metsäsuksien suomupohjat pitivät ylämäessä ja kuinka ne toisaalta toimivat alamäessä ahkiota vetäessä. Sen sijaan, että olisimme olleet laduntukkeena muille hiihtäjille, siirryimme alas kentälle ja siellä meitä odotti iso lumikasa ja lumitykin tarjoama ilmainen lumimyrskysimulaatio – ”Sveitsin Alpit”, kuten joku tulevista eräoppaistamme keksi kertoa.

Kaikki viime lähipäivät ovat olleet jollakin tavalla valmistelua ja harjoittelua tuleviin talvierätaitoja edelleen harjoittaviin ja syventäviin maastojaksoihin ja niiden koitoksiin: tulevalla viikolla helmikuun puolivälissä lähdemme metsäsuksin hiihtoretkeilemään Patvinsuon kansallispuistoon ja viimein maaliskuussa meitä odottelee talven kohokohtana Pallas-Yllästunturin kansallispuiston hiihtovaellus. Vaikka etelän sydäntalvi on mitä on, niin maaliskuun lopulla olemme varmasti koko ryhmänä saaneet hyvät tiedot ja taidot sekä vaelluskokemusta talviretkeilyn ja hiihtovaeltamisen saloista.

Riikka, ELO19