Tulimme Ilomantsiin
Patvinsuolle tiistai iltapäivästä juuri, kun päivänsäde kuiskutteli
menninkäiselle tunnetuin laulun sanoin, että ”Peikko kulta, pimeys vie hengen multa, pois mun täytyy mennä, ellen
valoon lennä”. Viimeisen päivänsäteen piiloutuessa Sumukkavaaran takaiseen
horisonttiin, pimeys kahmaisi meidät syleilyynsä, ennen kuin me, 11 plus kaksi ”valon lasta”, pääsimme liikkeelle
rinkkoinemme, suksinemme ja ahkioinemme. Meistä lähtevä metelöinti,
valonpilkahdukset ja ominaistuoksu havahdutti Mikonniemessä parhaillaan
jolkottelevan yksinäisen suden huomion.
Suden edellisestä ateriasta
oli kulunut toista vuorokautta, joten sen keltaisiin kiiluviin silmiin tuli
päätöksen terä, kun se lähti tarkastalemaan tuota outoa hoipertelevaa joukkoa
reviirillään. Susi lähestyi kulkijoita tuulen alta ja jäi Mikonniemen suojaan
tarkastelemaan heitä. Kun joukko ylitti Kurkilahtea luoteisesta nurkasta, susi
otti vainua heistä todeten, että vasoja ei ollut joukossa. Se maiskautti
suutaan harmitellen, kuin todeten ettei liha ollut enää mureaa. Siitä
huolimatta, joku heistä voisi tarjota mahdollisuuden ateriointiin. Joukko liikkui hitaasti ja sen saisi helposti
kiinni. Mikä lisäsi suden kiinnostusta. Joku olisi saatava erilleen joukosta.
Susi tarkaili joukkoa silmät kiiluen, kilpikaarnaisten ikihonkien välistä. Joukko
päästeli sudelle tuntemattomia äänähdyksiä. Viestittelevät ja pitävät laumaansa
kasassa, se päätteli.
Susi urahti ja lähti metsän
peitossa vasemmalta Kurkilahden kiertäen joukkoa vastaan. Se pysähtyi
Hanhilammelta tulevan ojan kohdalle. Se näki, kun joku, jolla oli sinitaivaan
värinen takki yllään, kaatui loivassa rinteessä, eikä meinanut päästä ylös. Jos
tuo jäisi jälkeen, se riittäisi päiväevääksi, susi päätteli. Se oli sudelta
kuitenkin toiveajattelua. Joukko eteni vähitellen länttä kohden. Aina kun susi
kuuli kimakoita huudahduksia tai kiroilua, se tuli tarkkaavaisemmaksi. Sille
poikkeavat äänet, kiljahdukset tai kiroamiset merkitsivät ainoastaan
haavoittunutta tai sairasta – siis syötävää otusta.
Joukko pysähtyi ja laumottui
Surkapuron lähelle. Pulina oli kova. Neulanterävät valontuikkeet tunnustelivat
epämääräisesti heidän ympäristöään pitkin poikin rämeistä kitukasvuista
männikköä. Ihmisotukset hakivat asentoa, kuten entiset erämiehet sanoivat
aikoinaan yöpaikastaan. Susi katseli tarkkaavaisesti, kun tuo omituinen joukko
pystytti räikeän värisiä holveja suojakseensa. Tuli yö ja joukko hiljeni. Susi
läheni varoen joukkoa. Liian lähelle heitä ei voinut mennä – toistaiseksi. Oli
odotettava. Mitään ei jäänyt sudelta näkemättä. Se pani merkille, että yön
hiljaisina tunteina, jotkut heistä tulivat ulos holveistaan ja siirtyivät
kauemmas kyykkimään. Merkkailivat ja jättivät hajusteitaan, hänen reviirilleen.
Yksi heistä, tuli lähelle, mutta ei tarpeeksi lähelle, susi tuumaili.
Seuraavana aamuna joukko
kokosi kirkkaanväriset holvinsa, kunnes lähtivät taas liikkeelle. Susi kävi
tarkistamassa joukon majoitusalueelle jättämät jäljet. Se kannatti. Hangen alta
se löysi vaivatta kaksisataa grammaa raakaa seitin lihaa. Jotain muutakin
löytyi, jonka se söi nälkäänsä, vaikka ei mausta pitänytkään. Joukko oli häipynyt
sillä aikaa kokonaan suden näköpiiristä, Surkanvaaraa kohden. Se itse ylitti
Surkapuron ja jolkotteli sen vasenta laitaa pitkin pysytellen kokoajan haju -
ja kuulo etäisyydellä.
Omituisten otusten joukko
kaartoi pian lounaaseen, edeten Pienen Surkavaaran laitaa. Susi nousi saman
vaaran laelle ja tähysteli matelevaa joukkoa sieltä käsin. Mitään ihmeellistä
ei tapahtunut, mikä mahdollistaisi suden aloittaa takaa-ajo. Yksikään heistä ei
jäänyt toisista jälkeen. Sudella oli kuitenkin kärsivällisyyttä odottaa. Koko
sen elämän perusta rakentui kärsivällisestä odottamisesta, yllätyksestä ja armottomasta
iskusta. Sillä oli aikaa odottaa ja löytää heikkous, sairaus tai yksi laumasta
erillään oleva, jopa haavakko. Piti olla kuitenkin varovainen. Susi vaistosi,
että mustan mullan värisissä palttoissa liikkuva tarkkailee ympäristöään, kuin
hakien jotakin. Sitä pitää varoa, se päätteli. Ja tuo pieni, joka tulee joukon
hännillä, lienee tuon lauman johtaja. Sitäkin on paras varoa.
Taivaansini ja auringon
kirkkaat kasvot, eivät näyttäytyneet koko päivänä, vaan pysyivät kuin
ujostellen harmaan sävyisen pilviverhon takana piilossa. Pakkasta oli aste tai
pari. Lunta oli paikoin puolisen metriä, aavoilla soilla paljon vähemmän.
Rimmet ja heteet pitivät pintojansa jää- ja lumipeitteiden alla. Hanki oli
epäedullinen sudelle, mutta ei noille olennoille, joilla oli pitkät puupalikat
jalkojensa alla.
Puolenpäivän aikana joukko
pysähtyi ja piti lounastauon Pienen Surkavaaran lounaiskärjessä olevalla
taukopaikalla. He aterioivat siellä ja muotoilivat lumesta jotakin.
Laittoivatko rautoja? Sudella nousi säkäkarvat pystyyn. Se tiesi niihin
liittyvän vaaran. Se oli vuosia sitten menettänyt yhden takatassun varpaan
ansarautoihin, rajan takana Laatokan Karjalassa. Onneksi ei sen enempää, sillä
kertaa. Joka tapauksessa se, mitä nuo ihmisolennot tuolla lumesta muovailivat,
merkitsivät jotain jota oli syytä varoa. Susi – kolmivarvas, kiertäisi tuon
paikan kaukaa. Susi ei voinut aavistaa, että tuon joukon muovaamat jäljet
lumeen, liittyivät lähenevään ystävänpäivään ja osaltaan myös saman joukon
hengen kohottamiseen. Sen allakassa ei ollut, kuin neljä vuodenaikaa,
ystävänpäivistä nyt puhumattakaan.
Susi otti ja lähti jättäen
ihmisotukset toistaiseksi oman onnensa varaan. Se jolkotteli ensin alas
vaaralta ja kiiveten vastakkaiselle Olkkosen saaren laelle. Sieltä se tähysteli
aikansa lännen suuntaan, kuin todeten ettei ihmisjoukkio sieltä vielä näy.
Sitten se lähti Patvisuon yli, kohti Suomunsaarta.
Ihmisotukset olivat jälleen
liikekannalla. Tuuli kävi vastaiseksi. Räntäriitettä tippui taivaalta.
Oranssipukuinen vei tunnin jos toisenkin joukkoa Nälmänjoen suuntaisesti Kaakon
suuntaan. Siellä täällä suolla oli pystyyn kuivettuneita honkia, hopeiset varret
osin märän mustaamina. Joku kulkijoista mietti surullisen näköiselle
ympäristölle sopivia nimiä. Vaihtoehdoiksi tuli mm. ”unohdettujen metsä”, ”sieluttomien metsä” ja
”ikihonkien kalmisto”. Äänestystä nimistä ei pidetty ja vaihtoehdot
sulkeutuivat siltä erää yhden kulkijan korvien väliin. Jossain vaiheessa
pidettiin juomatauko ja oranssipukuinen luovutti suunnistusvastuun
mustapukuiselle.
Lähdettiin Korpilammen
suuntaan. Tuuli oli kääntynyt navakaksi sivutuuleksi. Porukka ei enää
päästellyt turhaa pulinaa. Edettiin jonossa hiljalleen. Vähän ennen Korpilampea
nähtiin, kun muutama riekko pölähti edestämme lentoon. Riekoilla taisi olla
rahat loppu, kun eivät laskeneet äänekkäästi kopeekoittaan. Korpilammella
käännettiin kulkua ja lähdettiin Länsi – Itäsuunnassa, tavoitteena
Susitaipaleen jotospolkujen risteys. Tuuli löi päin kasvoja, lämpö nousi
takkien alla ja hiihtäjien posket heloittivat punakoin väriastein. Jossain
puolivälissä Patvinsuon aapaa havaitsimme yksinäisen suden jäljet, jotka
tulivat Olkkosensaaren suunnasta ja
katosivat Suomunsaaren horisonttiin. Jäljet eivät ollet ihan tuoreet, joskin
tuuli ja räntäsade saattoivat hämätä ihmisotusten arviointeja. Ja väärässähän
he olivat, koska keltainen silmäpari tarkkaili heitä Suomunsaaren kitukasvuisten
rämemäntyjen kätköistä.
Susi oli makuulla raukean
oloisena, sillä se oli löytänyt jostain vähän raadellun jäniksen raadon. Ja
nyt, sen kiiluvat silmät olivat lukittuneet aapaa ylittävään ihmisjonoon. Nälkä
ei vaivaisi sitä toistaiseksi. Ja mahdollinen seuraava ateria voisi olla yksi noista
helmiäisistä, jotka nauhana halkoivat aapaa. Sillä ei siis ollut kiire, sillä nuo hitaanlaiset ihmisotukset pysyisivät
sen näköpiirissä vielä kauan.
Mitään ihmeellistä ei enää
tuona keskiviikon päivänä hiihtomatkalla tapahtunut. Mitä nyt suuntaa hieman
käänneltiin ja väisteltiin vetisempiä rimpiä. Joukko tuli hyvissä ajoin
päivänvalon aikana Tervaniemen laavupaikalle. Tässä vaiheessa myös Kolmivarvas
lähti liikkeelle. Susi teki varmuuden
vuoksi etäältä kulkevan ketunlenkin Etelän kautta Palo-Suihkon
metsäsaarekkeeseen, josta se illan hämärtyessä lähestyi näkö- ja
kuuloetäisyydelle patikointijoukkoa. Se näki, että joukko oli ehtinyt jo
pystyttää kirkkaanväriset holvinsa suojakseen. Se vainusi taas noita erilaisia
tuoksuja, jotka olivat omalla tavalla houkuttelevia, mutta eivät kuuluneet
tunnusomaisiin suon kanervikkojen ja suopursujen hajumaailmaan.
Nuo ”auringon lapset”, aterioivat, sulattelivat bensiinikeittimillään lunta
ja täyttelivät termospullojaan. Susi ravisteli turkkiaan ja istui alas, kuin
ihmetellen näiden olentojen toimia. Sitten se siirtyi vähän lähemmäksi. Se
tutki nyt noita olentoja tarkemmin. Yhdellä heistä oli metsän puku päällään.
Yksi päästeli kovempia ääniä kuin muut. Yhdellä oli iltataivaan värinen palttoo
päällään ja yhdellä sammaleen värinen. Ja tuo tuolla, susi sävähti, oli se, joka
havainnoi metsää kuin tavoitellen metsän väkeä luokseen. Mitä muuta? Ahaa. Susi
siirsi katseen nuotioon. Ovat laittaneet myös nuotion suojakseen. Ja piirissä
ovat tulen ympärillä, kuin vanhan kansan samaanit. Pulputtavat ja nauravat. Kaikki
metsän eläimet, karhut mukaan lukien välttelevät nuotion valon rajaa, jota ei
saa ylittää. Se on aina kierrettävä niin kaukaa, ettei tulenkynsi tavoita
pihteihinsä.
Susi oli saanut tarpeekseen.
Ristiriidat repivät sitä hetken kuin pedot haaskaa. Sen olisi tehnyt mieli
ulvoa, mutta ei ollut edes täydenkuun aika. Ja muutenkin, miksi ulvoa, kun tuosta
samaani joukosta ei ole ateriaksi. Saavat olla, menköön sinne, mistä
tulivatkin. Niin teen minäkin, susi näytti toteavan, ennen kuin kääntyi ja
lähti jolkottelemaan Otavan sakaran osoittamaan suuntaan - Pohjoiseen.
Yö meni ja aamunvalkeus
kätki levein sivellinvedoin vähitellen kaikkoavan hämärän poveensa. Joukko
toteutti aamutoimet, purki leirin ja oli suksilla ennen kuin käki kukkui ja kellon
viisarit naksahtivat käsketyillä kohdilleen. Haparointi alkoi muuttua
rutiiniksi. Lähdettiin liikkeelle Susitaipaleen jotospolkua pitkin. Meni tunti,
pidettiin juomatauko ja järjestyimme vielä riviin. Ikuistimme itsemme
ryhmäkuvaan Patvinsuo taustalle. Ja meitä tarkkaillut susi – se Kolmivarvas,
oli sillä hetkellä kaukana Lieksan koskemattomissa erämaissa - peuralauman
perässä.
Meni toinen tunti ja
puolikaskin, kun ylitimme Suomun tien. Jotoksen viimeiset rupeamat olivat
edessä. Kurkilahden ylitys ja Mikonniemen kärjen kautta salmen yli
Kaunisniemeen. Jää kantoi ja ketju kesti. Ketään ei jäänyt jälkeen. Patvinsuon
jotos oli saatu päätökseen. Karu erämaa
oksi itsekunkin turhuutta ja kohotti aitoutta. Ja erämaa oli tehnyt taas
tehtävänsä.
Päivä oli sivu puolen, kun autot
nytkähtivät torstain puolenpäivän aikaan liikkeelle - vesietelää kohden.
Pekka Poutiainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti