Opiskelijat maastossa näyttöä antamassa

ELO19: Kesäerätaitonäyttö ja maastojakso

Tiistaina 8.10. Hyrian erä- ja luonto-opasopiskelijoiden ELO19-ryhmän jännityksentäyteinen aamu valkeni Lopella. Purkauduimme autoistamme ulos, asettelimme ja säädimme rinkat selkiimme. Pääsimme hetimmiten tutkimaan karttoja, kompasseja ja opastamaan toisiamme vuorotellen. Vuoden viimeinen maastojakso oli alkamassa, eikä mikä tahansa maastojakso: meidän tulisi antaa näyttöjä ryhmän opastamisessa, päivä- ja yösuunnistuksessa, esitellä luonnontuntemustamme, pystyttää majoite ja valmistaa maastoruoka kouluttajiemme valvovan silmän alla.

Jakauduimme kahteen eri ryhmään, kahden eri kouluttajan valvovan katseen alle. Ryhmät saivat ajallaan omat nimetkin: Hengenvaara Livsfara ja Lopen Uupuneet. Jokainen sai vuorollaan suunnistaa ja opastaa ryhmäänsä puolen päivän ajan ja samalla esitellä luonnontuntemustaan valitsemastaan aiheesta. Suunnistusrasteilla ei ollut varsinaisia paikan päälle vietyjä rasteja, vaan meidän tuli löytää tietty maanmerkki: yleensä se oli iso kivi, kukkula tai suppa. Patikkapäivät olivat melkeinpä työpäivän mittaisia ja työstä ne toisinaan kävivätkin, sillä kaikki eteneminen ei tapahtunut suinkaan helppokulkuisilla poluilla tai teillä.

Ensimmäisenä iltana majoittauduimme Pilkuttimen laavulle. Osa suoritti majoitusnäyttöään pystyttämällä teltan tai tarpin, kun taas osa jo varasi parhaat paikat nuotiopaikalta ja alkoi valmistaa päivällistä. Kuten syksyyn kuuluu, pimeä tuli nopeasti ja kaikki pääsivät kello kahdeksan maissa aloittamaan pimeäsuunnistusnäyttönsä. Rasteja oli neljä kappaletta ja niiden etsintään annettiin aikaa puolitoista tuntia. Myöhemmin joku kouluttajistamme sanoi, että ihan hyvä prosentti pääsi suunnistuksesta läpi. Toisilla kävi kuitenkin epäonnisemmin, sillä otsalamppujen kanssa tuli erinäisiä teknisiä vaikeuksia – koeta siinä sitten suunnistaa, pilkkopimeässä metsässä, ilman hyvää valaistusta.

Keskiviikkona 9.10. ryhmämme alkoi heräillä virkistävään ja raikkaaseen aamuun. Yön aikana oli ollut -4 astetta pakkasta. Aamupalan ja pakkaamisen jälkeen lähdimme taas jatkamaan opastamista ja näyttöjämme. Metsä oli kaunis kuuraisena, valkeana ja kimmeltävänä – etenkin, kun aurinko alkoi pikkuhiljaa kirkastaa ja lämmittää. Tiedossa oli pitkä patikkapäivä ja samana iltana annettaisi vielä näyttöjä maastoruokailusta ja viimeisetkin majoitusnäytöt. Karttoihin merkityt rastit olivat haastavia ja siitä syystä reitit vähintäänkin mielenkiintoisia, kun etenemisvauhti oli toisinaan metsäryteikössä rämpiessä 1-2 km/h. Päivästä kuitenkin selvittiin kunnialla ja illalla majoittauduimme Melkuttimen laavun ympäristöön.

Torstaina 10.10. oli viimeinen maastopäivä ja kaikki loputkin opiskelijat saivat opastaa ja antaa omat näyttönsä loppuun. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, kun kuulimme Lopen Uupuneissa, että Hengenvaara Livsfara -ryhmässä oli sattunut ensiaputapaus. Tapauksen johdosta lähdimme heti patikoimaan toisen ryhmän luokse ja odotimme yhdessä hyvän aikaa taksia, joka viimein tuli ja lähti viemään potilastamme ja opettajaamme terveyskeskukseen. Tilanne onneksi päättyi hyvin ja onnellisesti, mutta sai varmasti kaikki ajattelemaan, miten tapaturma-alttiita kukin olemme ja kuinka ennustamatta erilaisia tilanteita voi sattua. Me loput yhdistimme ryhmämme ja patikoimme vielä vajaan tunnin verran autoille ja lähdimme koululle varustehuoltoa tekemään.

Maastojakso oli jälleen kerran opettavainen ja ryhmässä on se hieno asia, miten jokainen voi oppia eri asioita ja näkökulmia toisiltaan. Metsän keskellä patikoiminen rinkka selässä on monipuolinen ja kokonaisvaltainen tapahtumasarja keholle ja mielelle. Se voi olla, että toisille se aikaansaa ennen kaikkea hyvää oloa ja antaa samalla kokonaisvaltaisesti voimauttavan ja rauhoittavan tunteen. Toisille tulee herkemmin fyysisiä rasittumia ja kipuja, minkä jälkeen henkisiä rasituksiakin voi olla ymmärrettävästi hankalampi kestää. Kesäerätaitonäyttö toi ryhmään selvästi jonkin verran jännitystä, mikä aikaansai paineensietokyvyn koettelua ja siedätystä. Jokainen varmasti oppi jotakin uutta itsestään ja toisistaan.

Tämä oli viimeinen tämänkaltainen päiviä ja öitä kestävä maastojaksomme tämän vuoden puolella. Seuraavina maastojaksoina ovat talviolosuhteiset jaksot ensi vuonna. Tähän mennessä meille on kertynyt paljon uusia tietoja ja taitoja paitsi erä- ja luonto-opastamisesta, niin myös itsestämme ja meitä ympäröivästä luonnosta. Aikoinaan muinaissuomalaiset elivät karhunvuoden mukaan: karhu meni syksyllä talvipesäänsä, ja kun karhu sitten kääntyi unissaan, siitä taittui talven selkä. Allekirjoittanut toivottaa kaikille hyvää loppusyksyä ja alkavaa talvea!

- Riikka, ELO19

Opiskelijaelämää

Omia rajoja etsimässä Usmin metsävaelluksella

Viides maastojaksomme alkoi tiistaina 17.9 totutusti punaiselta tuvalta. Rinkat täyttivät tuvan seinustat ja oven suussa olevat penkit. Ilmassa oli jännitystä, kun kävimme Johannan kanssa läpi turvallisuussuunnitelman. Oli alkamassa tähän astisen opiskelumme fyysisesti ja psyykkisesti vaativin maastojakso.

Käytyämme turvallisuusasiat läpi ja pakattuamme puhelimemme papereihin ja muovipusseihin, lähdimme varastolle hakemaan yhteisiä tarvikkeita. Mukaan lähti kirveitä, sahoja, sammutuspeitteitä, patahanskoja, pakkeja, tarppeja, alustoja ja narua. Sitten vielä rinkkojen lopullinen pakkaus ja punnitus. Rinkkojen painot vaihtelivat neljästätoista kilosta kuuteentoista kiloon. Lopulta seisoimme rinkat selässä valmiina lähtöön kuin tinasotamiehet.

Johannan johdolla tarvoimme Lapinmäen lähellä olevalle laavulle, jossa aina yhtä aurinkoinen Laura meitä jo odotti kalakeittoainesten kanssa. Ensimmäinen tehtävämme oli kalakeiton tekeminen avotulella pareittain. Keiton teko onnistui kaikilta loistavasti ja syötyämme lähdimme pareittain kohti päivän rasteja ja illan majoituspaikkaa Tiikerinsuolla.

Rasteilta, joita oli kaksitoista, saimme erilaisia hyödyllisiä tulentekoon liittyviä apuja. Rastinimistä pystyi jo päättelemään, mitä oli tulossa. Kaikkia rasteja ei kukaan pareista ehtinyt kiertää, mutta useita rasteja kuitenkin ja tuohet, stidit, turkan biitit sekä tervakset olivat majoituspaikalla tarpeen nuotion sytyttämisessä kosteassa metsässä. Matkaa keittolaavulta yöpymispaikalle Tiikerinsuolle kertyi rasteista ja reiteistä riippuen parikymmentä kilometriä.

 Tiikerinsuolla parit pystyttivät reippaasti tarppinsa ja sytyttivät nuotiot metsästä löytyneistä puista. Ruokailun ja hetken levon jälkeen olikin sitten vuorossa ensimmäinen yösuunnistus. Otsavalot keikkuen marssimme autolle, josta saimme kartat ja rastimääreet. Pimeä, sateinen metsä oli melko pelottava ja väsymyksen painaessa moni koki rastireitit turhan haastaviksi. Kaikki kuitenkin löysivät metsästä pois tunnin tarpomisen jälkeen ja rastejakin löydettiin. 

Seuraavana aamuna nuotiot sytyttettiin, aamupuurot keitettiin avotulella ja nautittiin pakeista, tarpit purettiin ja rinkat pakattiin lähtökuntoon. Uudet kartat ja rastit annettiin käteen ja eikun menoksi. Puolen päivän aikaa klo 12.00-14.00 piti olla Piilolammilla lounaspisteellä. Sitä ennen parit ehtivät vauhdista riippuen kiertää osan annetuista yhdestätoista rastista. Piilolammilla meitä odotti ihana yllätys. Laura ja Johanna olivat tehneet lettutaikinat ja saimme paistaa itsellemme omien eväitten lisäksi letut. Kyytipojaksi oli valittavissa hilloa, sokeria ja hunajaa. Ai että maistui hyvälle!

Piilolammilta parit jatkoivat rastien metsästystä ja puoli kuuden aikoihin kaikki olivat jälleen Tiikerinsuon majoituspaikassa pystyttämässä tarppejaan, sytyttämässä nuotioita ja valmistautumassa päivällisen jälkeen yösuunnistus numero kahteen. Yösuunnistus sujui jo kaikilta paremmin ja rasteja löytyi enemmän. Viimein pääsimme iltapalalle ja omaan tarppiin nukkumaan.

Molemmat yöt olivat kylmiä ja aamulla oli herätessämme pakkasta. Makuupussin lämmöstä oli haastavaa hypätä kylmiin vaellushousuihin ja hampaat sekä ikenet paukkuivat hammaspesua tehdessä jäätävällä vedellä purskuteltaessa. Pian lämpö kuitenkin palasi jäseniin, kun purimme taas tarppimme ja pakkasimme tavarat. Laavulla Laura ja johanna jo odottelivat nuotion ääressä. Ne onnekkaat, jotka olivat ehtineet ylimääräisille rasteille, saivat lipukkeita vastaan puuroa, kanamunia, leipiä jne. kouluttajien toimesta. Muut saivat tyytyä omiin eväisiin. Tunnelma oli hyvä ja kaikilla jo taisi ajatukset karata iltaan ja omaan kotiin. Vielä tämän päivän rutistus ja sitten kotiin saunomaan, syömään ja omaan sänkyyn nukkumaan.

Kahdeksalta lähdimme yksitellen seitsemän rastipisteen reitille kohti opistoa. Aurinko pilkahteli välillä ja pakkashuurteinen metsä oli valtavan kaunis. Tapasimme toisiamme rastipisteillä, mutta jokaisella oli oma suunnistuksensa, eikä peesailua tapahtunut. Vihoviimeisellä rastipisteellä meitä odotti Johanna, joka laittoi meidät heti hommiin. Ananaspurkit ensin tyhjiksi (ananakset mahaan) ja sitten naputtelemaan rautanaulojen avulla reikiä purkkeihin, joista piti tehdä risukeittimet. Naulojen ja leikkurien avulla saimme kuin saimmekin purkit risukeittimiksi ja pian kaikilla paloi tulet purkissa ja pakit olivat tulilla vedenkeittotarkoituksessa. Syötyämme jatkoimme pareittain matkaa kohti Palstojentietä.

Jo kaukaa näimme Jennin ja kanootit tien varressa. Ei muuta kuin kanootti peräkärrystä alas ja Vantaanjokeen. Rinkat laitoimme isoihin jätesäkkeihin, pelastusliivit päällemme ja niin alkoi viimeinen ponnistuksemme kohti opistoa, 3,5 km melontaa. Melonta tuntui ihanalta. Väsyneet jalat saivat levätä. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja jokireitti oli kaunis. Tosin matkalla oli muutama kiperä haaste. Veden pinnan ollessa alhaalla, kivet paikka paikoin toivat lisähaastetta matkaan sekä joen yli kaatuneet puut. Tunnin melonnan jälkeen rantauduimme opistolle. Nostimme kanootit maalle, putsasimme ne ja veimme peräkärryyn. Sitten varastolle tarvikkeiden palautukseen ja lopulta nuotiopaikalle palautekeskusteluun.

Olimme varmasti kaikki väsyneitä ja kaikkemme antaneita. 

Matkaa rinkka selässä kertyi kuitenkin yli neljäkymmentä kilometriä kolmen päivän aikana. Lisäksi teimme tulia märässä metsässä, valmistimme ruokamme avotulella, suunnistimme päivällä ja yöllä ja nukuimme vaihtelevalla menetyksellä yllättävänkin kylmässä ilmassa. Päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin kaikilla ilo. Selvisimme! Hyvä me!

Anne Myyryläinen elo19

Henkilökunta

Tikusta asiaa

Aulanko - kansallismaisema

Lähdimmepä tässä päivänä muutamana Uumon porukalla Aulangolle asti puhumaan puuta heinää. Kirjaimellisesti. Sillä saimme iltapäivän aikana metsäopettajaltamme Heikiltä aivan loistavan asiantuntevaa ja elävästi esitettyä tietoa alueen puustosta, kasvilajistosta ja historiasta.

Ensimmäinen pysähdys oli n. 50 m päässä parkkipaikalta ja käsitteli alueen historiaa, metsänhoitoa ja lajistoa

Edessä korkea vaalea Katsura ja takana kelta-punainen Euroopan sorvarin pensas

Kuljimme parin tunnin kierroksen, mikä tarkoittaa että saimme karkean pintaraapaisun siitä mitä kaikkea alueelta löytyy. 

Oli mitä parhain viileä, mutta aurinkoinen syyspäivä ja puut olivat kukin lajilleen tyypillisesti joko aloittelemassa tai lopettelemassa ruskaa. 

Näimme matkan varrella myös monia erikoisuuksia ja kummallisuuksia, jotka olisivat tyystin jääneet huomaamatta ilman loistavaa opastamme.

Reissu sisälsi myös pikamatkan Brittiläiseen Kolumbiaan, jonne siirtyminen tuli pienenä yllätyksenä, kun Heikki vain harppasi asfaltoidulta tieltä vasemmalle ja lähti etenemään pusikon sekaan. 

Seurasimme perässä ja pienen matkan päästä löytyikin aivan ainutlaatuinen puukokemus! Jättituijat olivat liki 30 m pitkiä ja ikää näillä kavereilla on heti se 150 vuotta. Maa puiden alla oli paljas ja tuoksu hyvin erikoinen sekoitus pihkaa, maata ja jotain määrittämätöntä...

Tässä uniikissa ympäristössä viihdyimme pitkän tovin ja keskustelu lähti suorastaan lentoon. Yllättäen huomasimme että puiden katveessa tuli pidettyä osastonkokous aiheesta markkinointi ja Uumon historian dokumentointi.

Jättituijien juurella oli omanlaisensa maailma

Puronylitystehtävän jälkeen etenimme tietä ja polkuja pitkin näköalapaikalle ja -tornille. Ne ovat kyllä nimensä veroiset!! Kansallismaisema. Ja syystä.

Tornin huipun näkymiä

Ähäskutti. Ahkera kuvaajamme Kirsi tuli ikuistettua edes joihinkin kuviin.

Tässä vierekkäin "tissikuusi" ja vanhan männyn kilpikaarnainen tyvirunko.

Tyylinsä kullakin.

Puustoretken jälkeen suuntasimme Hämeenlinnaan syömään! Sillä nälkä oli jo aivan hirmuinen. Pöytävarauksen ja etukäteen tilattujen annosten siivittämänä saimme ruuat eteemme ilman suurempia viivytyksiä ja hetken aikaa tämäkin porukka oli hiljaa. Pahimman nälän kaikottua pulina jatkui kotimatkalla entiseen malliin. Olipa mahtava päivä kaikkineen! Upeat maisemat, hieno ilma, loistavaa seuraa ja erittäin kiinnostavaa tietoa alueesta ja puista. 
Kiitos Heikki ja muut!

Terhi K. - Uumo tänään