PYSÄHTYNEISYYDEN PYHÄT LINNUT
Ajan
tai oikeammin elämän kehys, on osaltani kaventunut keittiön ikkunan takaiseen
pysähtyneeseen - ulkomaailman kuvaan. Ikkunan edessä seisoo vihertävässä asussa
oleva ainavihanta kanadantuija. Sen rungossa on linnunpönttö, jonka suuaukko
osoittaa tarkoituksellisesti suoraan keittiön ikkunan suuntaan. Kanadantuijan
takana talomme suojana on piikikäs orapihlaja-aita. Ja sen takana on
kotikatumme, jossa ei tällä hetkellä ole liikennettä lainkaan. Tien takana on
kahden naapurin talot. Molemmat talot ovat kätkeneet elämän ja olemisen liikehdinnät
asuinneliöidensä suojiin. Noiden talojen takana näkyy täysin autioitunut kävelykatu,
jota vartioi lehdetön, kevään kynnyksellä oleva koivukuja. Elämän ja ajan tuuli,
oli juuri nyt ihmiskunnalle vastainen.
Aurinko
kuitenkin nousi ja työnteli kultaisia puikkojaan kanadantuijan ja orapihlaja-aidan
lävitse kuin luvaten tyhjän ja tyynen päälle - vielä huomisen. Hermoja ei
huumannut liikenteen melske tai ihmisten vilinä. Elämän kehys oli tässä ja nyt,
keittiön ikkunan suomassa näkymässä. Ja elämää oli, jos vain osasi katsoa ja
kaivaa sen esiin. Se, mitä aiemmin emme nähneet, oli opittavissa vähitellen –
niin näkemään kuin kuulemaankin. Olin hiljaa ja vailla elämän hurmaa, tunti
toisensa jälkeen yrittäen ymmärtää tuota autioitunutta luonnonkirjaa ikkunan
sisäpuolelta käsin. Ja katso.
Koin
ahaa elämyksen, kun havahduin ajatuksistani. Tuuli väristeli kanadantuijaa ja
orapihlaja-aitaa, kuin keväästä vihjaillen. Silmiini syttyi eloisa kipinä, kun näin
linnunpöntöllämme ahkerasti vierailevan sinitiaisparin. Päivittelin itsekseni,
etten ollut aiemmin nähnyt niiden levittelevän upeita sinisen kirjomia pyrstölyyriansa.
Tunsin tarvetta laittaa lisää linnunpönttöjä puihin, kun näin, miten moni lintu
oli kiinnostunut omimaan juuri tuon pöntön omakseensa. Ja mikä oikemielisyyden
nautinto hulvahti korvieni välissä, kun huomasin, miten tarmokkaasti sinitiaiset
ajoivat niitä isommat mustalakkiset talitiaiset, kuin värittömät varpusetkin
tiehensä. Pystyin jopa kuvittelemaan, kuinka sinitiaiset tiuskaisivat, että ”tämä on meidän valtaama yksiö, pysykää
poissa.”
Ilo
täytti rintamukseni, kun havahduin yhä moninaisimmista lintujen vierailuista,
jotka näin keittiöikkunasta avautuvassa rajatussa maailmassani. Kuparinruskea fasaanikukkokin
kunnioitti läsnäolollaan pihapiiriämme. Ylvästellen se pärryytteli siinä siipiään
ja kiekaisi kaksitavuisia soidinhuutojaan. Pian vuorossa oli epäluuloinen
harakka, joka kävi toistuvasti taittelemassa orapihlaja-aidan oksia pesäänsä
varten. Pesä se oli pirun linnullakin, ajattelin. Niinhän se on, että pimeyden
kätköissä oli toisilla oleva turva ja toisilla pelko. Toisaalta, vaikka luonnolla
itsellään ei ollut puhelahjaa, vihjaili se elollaan ja valollaan - toivosta
vielä huomennakin.
Pekka
Poutiainen