Etäopiskelu ja kevät

                                            PYSÄHTYNEISYYDEN PYHÄT LINNUT

Ajan tai oikeammin elämän kehys, on osaltani kaventunut keittiön ikkunan takaiseen pysähtyneeseen - ulkomaailman kuvaan. Ikkunan edessä seisoo vihertävässä asussa oleva ainavihanta kanadantuija. Sen rungossa on linnunpönttö, jonka suuaukko osoittaa tarkoituksellisesti suoraan keittiön ikkunan suuntaan. Kanadantuijan takana talomme suojana on piikikäs orapihlaja-aita. Ja sen takana on kotikatumme, jossa ei tällä hetkellä ole liikennettä lainkaan. Tien takana on kahden naapurin talot. Molemmat talot ovat kätkeneet elämän ja olemisen liikehdinnät asuinneliöidensä suojiin. Noiden talojen takana näkyy täysin autioitunut kävelykatu, jota vartioi lehdetön, kevään kynnyksellä oleva koivukuja. Elämän ja ajan tuuli, oli juuri nyt ihmiskunnalle vastainen.

Aurinko kuitenkin nousi ja työnteli kultaisia puikkojaan kanadantuijan ja orapihlaja-aidan lävitse kuin luvaten tyhjän ja tyynen päälle - vielä huomisen. Hermoja ei huumannut liikenteen melske tai ihmisten vilinä. Elämän kehys oli tässä ja nyt, keittiön ikkunan suomassa näkymässä. Ja elämää oli, jos vain osasi katsoa ja kaivaa sen esiin. Se, mitä aiemmin emme nähneet, oli opittavissa vähitellen – niin näkemään kuin kuulemaankin. Olin hiljaa ja vailla elämän hurmaa, tunti toisensa jälkeen yrittäen ymmärtää tuota autioitunutta luonnonkirjaa ikkunan sisäpuolelta käsin. Ja katso.  

Koin ahaa elämyksen, kun havahduin ajatuksistani. Tuuli väristeli kanadantuijaa ja orapihlaja-aitaa, kuin keväästä vihjaillen. Silmiini syttyi eloisa kipinä, kun näin linnunpöntöllämme ahkerasti vierailevan sinitiaisparin. Päivittelin itsekseni, etten ollut aiemmin nähnyt niiden levittelevän upeita sinisen kirjomia pyrstölyyriansa. Tunsin tarvetta laittaa lisää linnunpönttöjä puihin, kun näin, miten moni lintu oli kiinnostunut omimaan juuri tuon pöntön omakseensa. Ja mikä oikemielisyyden nautinto hulvahti korvieni välissä, kun huomasin, miten tarmokkaasti sinitiaiset ajoivat niitä isommat mustalakkiset talitiaiset, kuin värittömät varpusetkin tiehensä. Pystyin jopa kuvittelemaan, kuinka sinitiaiset tiuskaisivat, että ”tämä on meidän valtaama yksiö, pysykää poissa.”

Ilo täytti rintamukseni, kun havahduin yhä moninaisimmista lintujen vierailuista, jotka näin keittiöikkunasta avautuvassa rajatussa maailmassani. Kuparinruskea fasaanikukkokin kunnioitti läsnäolollaan pihapiiriämme. Ylvästellen se pärryytteli siinä siipiään ja kiekaisi kaksitavuisia soidinhuutojaan. Pian vuorossa oli epäluuloinen harakka, joka kävi toistuvasti taittelemassa orapihlaja-aidan oksia pesäänsä varten. Pesä se oli pirun linnullakin, ajattelin. Niinhän se on, että pimeyden kätköissä oli toisilla oleva turva ja toisilla pelko. Toisaalta, vaikka luonnolla itsellään ei ollut puhelahjaa, vihjaili se elollaan ja valollaan - toivosta vielä huomennakin.

  

Pekka Poutiainen