Opiskelijanäkökulma
ELO19   9.5.2019

SUUNNISTUSALKEITA PUNATUPA – NURMIJÄRVI YMPÄRISTÖISSÄ

Eräoppaan yksi tärkeimmistä osa-alueista on suunnistustaidon osaaminen. Se taito on osattava valoisalla, pimeällä, sumussa, sateella, talvella ja kesällä. Jos ei osaa suunnistaa, voi unohtaa eräoppaan seuraavan osaamisalueen eli lajituntemuksen. Ei lajituntemukseen jää aikaa, jos etelä on muuttunut pohjoiseksi ja itä länneksi. Tosin positiivisesti ajatellen, eksyneenä voi aloittaa eräoppaan seuraavan osaamisalueen harjoittamisen, joka on hengissä selviäminen äärioloissa.

No, meidän opiskelu suunnistuksen saloihin alkoi kuitenkin punaisen tuvan luokassa. Opettelimme kartan lukua, karttamerkkejä ja rastien välien kulkemista kartan informaation perusteella. Ihmeteltiin, pitääkö karttaa pyörittää käsissä vaiko pyöriä itse sen ympärillä.

 Ensimmäisiä ahaa elämyksi oli, kun tajusimme, että kartta on väärinpäin.

  

Tutustuttiin ihmisen jälkiin kartalla ja ihmisen osiin karttamerkkeinä. Esimerkkinä oli nenä karttamerkki, joka oli yhdistettynä korkeuskäyrään osoittamaan pitkähköä mäen nyppylää. Tämä ei ollut Pinokkio pilaa, vaan jotakuinkin faktaa ja nykyään tunnusomainen karttamerkki.

Seuraavaksi kaivettiin kompassit esiin ja käytiin käytännön alkeen suunnan ottamiseen, kartan kääntämiseen pohjoiseen ja  niiden lukemiseen suuntaa ja kiintopisteitä hyödyntäen.

Nälkä nujerrettiin lyhyellä lounastauolla, jonka jälkeen lähdettiin soveltamaan saatuja oppeja maastoon Hyvinkään ja Nurmijärven rajamaille. Meille oli varattu kaksi Hyrian henkilöpakettiautoa. Ne toimivatkin viidenkymmenen prosentin varmuudella, koska toinen niistä ei suostunut yhteistyöhön kanssamme. Lyhyen tuumaustauon jälkeen yksi oppilaistamme päätti tukea Hyriaa tässä asiassa ja matkaan päästiin myös maastoajoneuvolla.

Ilma oli meille erittäin suosiollinen. Auringonpaisteessa meidän ”fiilikset” olivat täysin päinvastaiset kuin Ilmari Ahteen alias Vesa-Matti Loirin suunnistaessa Veikko Huovisen sepittämässä lyhyt tarinassa ”viinankätkijät”.

Tässä on ollaankin jo ”kisafiiliksissä”. Tai, on siellä joku vanhempi konkari, joka ei tunnu hötkyilevän. Kuuleman mukaan on nuoruudessa sen verran monta kertaa juossut rastin ohi, että on jo omaksunut rauhallisemman ”startti” maltin.

Tässä sovitaan, että suunnistetaan kimpassa ettei eksytä. Suunnitelma oli hyvä, vaikka joukko taisi hajaantua metsään kuin Jokisen eväät. Tosin aikahorisontti oli niin lyhyt, että hajaannuksesta huolimatta oltiin näköetäisyydellä, eikä eksytty.

Sitten päästiin taas vauhtiin. Kompassilla suunta, iiriksen lukitseminen rastille ja siirto toiselle. Käsky aivojen etulohkosta jaloille ja liikkeelle. Ei erottanut satakielten tai räkättirastaiden ääniä, sillä eräopas suunnistajien pulina ja huudahdukset kuuluivat yli kuivan kangasmetsän.

Kouluttaja otti joukon rastien välillä kokoon ja kyseli missä oltiin. Siinä sitä sitten arvuuteltiin, oltiinko puolivälissä vai kartalla näkyvällä kivellä tai jossain muualla. Pieleenhän ne meni. Oltiin kuitenkin lähes olemattomalla aukolla. Sitä siinä sitten päiviteltiin ja kyseltiin oliko kouluttaja tosissaan. No, täytyy puolustautua ja todeta, että kartta oli 1:5000 eli yksi sentti kartalla oli maastossa 50 metriä. Kartan luku oli haastavaa ainakin allekirjoittaneelle, kun oli tottunut aiemmassa elämässä 1:20 000 karttoihin. Tämän kokoluokan kartassa kun on valtavasti pienellä alueella olevaa informaatiota. Ja se johtaa helposti tottumattomalla siihen, että jättää tulkitsematta kartan pienen pieniä pisteitä, värejä tai nenänpäitä.

Missä ollaan, mikä maa?

Sitten homma jatkui. Kartta oikeinpäin. Kompassilla suunta ja eteenpäin ”mars”. Mentiin kuin mummot lumessa päät alaspäin kääntyneenä. Välillä katseet karkasivat etumaastoon, josta kunkin iiris yritti terävöityä etumaastossa häämöttävään kiintopisteeseen. Vaatteet vain kahisivat ja kuivuneet oksat katkeilivat tennarien tai tossujen alla. Nyt mentiin terveellisen epäluuloisesti, kuitenkin harkiten ja oppien. Välillä pysähdyttiin ja kaivettiin kännyköitä käsiin ja otettiin lajituntemusta lisääviä kuvia luonnon ihmeistä. Taisi joillekin käydä niin, että astui vahingossa ojaan tai monttuun ja kädessä olevan kännykän kamera laukesi mahdollisesti vahingossa. 

 Monttuja, lipsahduksia ja kännykkäkameroiden vahingonlaukauksia…ja kukkia ja perhosia…kevään lajikirjoa kuitenkin.

Ja sitten vähitellen, ehkä…itsekullakin…lyhyitä onnistumisen hetkiä, kun saatiin otetta punaisesta langasta…silmä tavoitti kiintopisteen ja iiris kaventui polkujen ja karttamerkkien täsmätessä. Harjoittelua ja toistoa rastilta rastille. Opintometodi ”Hauki on kala”, toimi.

Täähän alkaa sujuu. Seuraava rasti. Gepsikin näyttää oikein.

Homma jatkui ja siirryttiin profiilissa ja korkeuskäyrissä ylöspäin. Sovittiin kokoontumispaikaksi nelos- ja vitosrastien välimaastossa oleva polkujen risteys. Paikka oli kallion laella katajapuiden ympäröimä alue. Oli hetki aikaa pitää taukoa ja ihmetellä.  Varsinkin, kun ei oltu metsän peitossa, vaan kalliolla ja kukkulalla auringonpaisteen alla. Näkymät sieltä ainakin idän suuntaan olivat mainiot.

Oli kuitenkin jo se vuodenaika, jolloin lähestyttiin päättyneistä talviöistä tulevia suviöitä. Ja tällaisissa kalliomaastoissa, ei pidä unohtaa, että auringon ja kiven liitto avaa portit käärmekäräjille. 

Yksi meistä olikin niin onnekas, että melkein talloi pienehkön kyykäärmeen. Kumpikaan ei tainnut säikähtää ja se jolla oli kännykkä sai ikuistettua kohtaamisesta muiston. Sen jälkeen kaikessa hiljaisuudessa, luontokappaleet erosivat sulassa sovussa.

Saman henkilön kohdalle osui hetkeä myöhemmin aiempaa isompi ja arempi kyy, joka sähähtäen väistyi alta pois kanervikkoon. Kolmatta kohtaamista ei tietääkseni tullut.

Tässä jaettiin rasteja, mitä lähdettiin sitten hakemaan. Sovittiin kokoontumispaikaksi sama paikka ja annettiin aikaraja, jonka jälkeen etsintäpartio lähtisi eksynyttä hakemaan.

Lähdettiin liikkeelle. Omakohtaisena onnen hetkenä oli kun kuljin kymppirastille kutakuinkin suoraan. Tuuria oli siinä vaiheessa, kun maltoin katsoa sivulle. Rasti löytyi.

Toisin kuin Koskelaisessa sanonnassa, ”ei ol nähty kurkee puus eikä palokärkee maas”. Rasti oli maassa, metrin päässä oikealla. Tästä seurasi innostus, joka pian kostautui. Unohdin toisen vanhan toteaman, että helppoudessa on aina asunut tappion siemen.

Niinhän siinä sitten kävi. Pummasin seuraavan rastin reippaasti ohi. Välillä jo ärränpärryyttelin, että missä se rasti oikein oli. No ei muuta kuin takas kympille ja alusta uudestaan. Meni vieläkin aavistuksen ohi. Tein pientä ketunlenkkiä ja pian löysinkin kadonneen rastin.

Sitten olikin jo paluu kokoontumispaikalle. Innostusta purettiin palautetta antamalla, miten meni itsekunkin tapauksessa.

Suunnistusharjoitus alkoi olla paketissa. Siirryttiin päivän esityksessä trakediasta komediaan, sillä koululle päästyämme kouluttajamme kertoi kokemuksiaan patikka- ja jotosretkiltään. Aina, ennen uuden tarinan alkua kuultiin hyviä tai huonoja kokemuksia eri kokoluokan kartoista. Sitten oltiinkin taas jo jossain Lapin kansallispuistossa tai vaellusreiteillä.

Lopulta, kuitenkin jäät lähtee järvistä ja kello käy eteenpäin. Opittu oli, että pohjoinen oli pohjosessa, etelä etelässä ja itää ja länttä ei kannata sekoittaa keskenään. Kartan ja kompassin avulla löytää autiotuvalle, oltiin napapiirin etelä- tai pohjoispuolella.

Kaikinpuolin hyvä päivä.

Kotiläksyksi saimme iltarasti osallistumisvelvoitteen. 

ELO19/ Pekka Poutiainen