Navetta

Tuore tapaus

Eli joo oltiin hiukanverran tuossa jo odoteltu että Neito poikisi (kuvan isompi nautaeläin). Tarkalleen viikko. Pieni huolikin alkoi jo kaihertaa, sillä ylikantoiset vasikat pakkaa kasvamaan kokoa. Ja lehmän synnytyskanava puolestaan ei veny äärettömyyksiin. Niinpä oltiin iltapäivällä kovin tyytyväisissä tunnelmissa kun kello kahden jälkeen oli merkit ilmassa että kohta tapahtuu. Kun se "kohta" kesti 3 tuntia eikä mitään tullut näkyväksi, päätettiin kopasta että onko sisäpuolella kaikki kunnossa.

Normaalisti 90% koulutilan lehmistä poikii itsenäisesti. Poikiminen valvotaan joko paikanpäällä tai työaikojen ulkopuolella valvontakamerasta ja avustamaan mennään vain tarpeen vaatiessa. Poikimisen jälkeen tietysti mennään hoitamaan lehmä ja vasikka vuorokauden ajasta riippumatta. 90% sujuu siis ongelmitta ja loput 10% poikimisista voi olla ihan mitä vain lievästä virheasennosta - jalka koukussa - eläinlääkäriä ja leikkausta vaativaan vakavaan ongelmakimppuun, missä toivotaan että edes joku osapuoli säilyy hengissä. Mutta isot ongelmat on käytännössä todella harvinaisia, yleensä selvitään virheasennon oikaisulla ja vetämisellä.

Sisäpuolelta tunnustelemalla selvisi että vasikka on iso. Ja tulossa ihan oikeinpäin ja oikeassa järjestyksessä, eli etusorkat ja pää edellä. Ongelma oli siinä että tämä paketti oli niin leveä, ettei se mahtunut kanavaan. Lyhytkin matka voi kyllä joskus olla tosi pitkä matka!

Onneksi paikalla oli henkilökunnan lisäksi navettaviikkolaisia, eli eläintenhoitajaopiskelijoita, joten päästiin heti lehmälle avuksi. Sen tarkemmin kaikkia hikisiä ja limaisen lähmäisiä yksityiskohtia kuvailematta noin puolen tunnin uurastuksen jälkeen vasikka oli maailmassa. Emä ja vasikka olivat sangen hyvävoimaisia, samaa ei voi välttämättä sanoa avustajista. Mutta kuin pisteenä iin päälle iltapäivällä käyneet vierailijat tulivat vielä piipahtamaan ja toivat meille suklaata. Että ei ihan shamppanjaa tämän pikkuisen kunniaksi kilistelty, mutta rusaasti suklaata kylläkin. Emä sai palautusjuomansa ja jäi hoitamaan vasikkaansa, ihmisillä navetan iltatyöt jatkuivat normaalin järjestyksen mukaisesti. Puolen tunnin iässä tilanne oli tämä:

Terhi K. - Uumo tänään

Hyrian somejoulukalenteri

Hyrian somejoulukalenterissa komeilevat Uumon asukkaat!

Vielä ehdit ottaa Facebookissa seurantaan!

https://www.facebook.com/hyriakoulutus/

Terhi K. - Uumo tänään

Joulukukkia!

puutarhan

pop Up -myymälä

Avoinna 

joka päivä 22.12. asti

ark.   11.00 – 18.00

la-su 10.00 – 15.00

Teitä palvelevat ekan vuoden puutarhuriopiskelijat

ja kaksi kokeneempaa tonttua pomppii taka-alalla.

Tervetuloa!

t. yks tonttu

Henkilökunta

Kouluttajatkin kouluttautuu

Luontoalan ammattitutkinnon lähiopetuksessa maastossa liikutaan paljon; kolmasosa lähipäivistä ollaan yön ylikestävillä maastojaksoilla ja toinen kolmannes päiväretkillä tai muuten luonnon helmassa ulkona. Lähipäivillä käytetään puukkoa ja muita teräaseita, liikutaan avotulen läheisyydessä, kokataan kaasu- ja bensakeittimillä, lotrataan kuuman veden kanssa sekä kuljetaan erilaisilla välineillä (mm. polkupyörä, lumikengät, sukset, kanootit) maastossa ja vesillä. Ulkona ollaan kaikkina vuodenaikoina ja usein myös eri vuorokaudenaikoina. Toisinaan liikutaan porukassa, toisinaan opiskelijat liikkuvat itsenäisesti tai pareittain maastossa. Kouluttajien valvova silmä ei ulotu kaikkialle…

Kun taitoja vasta harjoitellaan ja osaamista kartutetaan, ei kaikki aina suju suunnitelman mukaisesti; puukko voi lipsahtaa, kuuma vesi kaatua, kenkä livetä kalliolla tai risu heilahtaa kuusennäreestä silmään. Osan riskeistä pystyy ennakoimaan ja estämään huolellisella suunnittelulla ja ohjeistuksella. Turvallisuussuunnitelmiin kirjataan mahdolliset riskit, miten riskien todennäköisyyttä pienennetään sekä toimenpiteet mitä tehdään, jos jotain sattuu. Onneksi maasto-opetuksessa sattuu yllättävän vähän tapaturmia. Silti on hyvä olla varautunut myös siihen, jos ja kun jotain käy.

Osallistuin marraskuussa Vierumäellä nelipäiväiselle WAFA –ensiapukurssille, jonka järjesti Outward Bound Finland. WAFA (Wilderness Advanced First Aid) eräensiapukurssi on suunniteltu retkeilijöille, outdoor-alalla toimiville henkilöille ja riskialttiissa ympäristöissä työskenteleville henkilölle, jotka toimivat olosuhteissa, jonne avun saanti voi olla vaikeaa ja kun sairaala- ja pelastuspalvelut eivät ole saatavilla nopeasti. Kurssi antaa valmiudet hätätilanteisiin, jotka vaativat potilashoitoa vaikeissa olosuhteissa ja improvisoituja välineitä apuna käyttäen. Kurssikielenä on englanti ja kaikki materiaalit ovat englanniksi.

Neljän pitkän koulutuspäivän aikana 26 kurssilaista harjoitteli ahkerasti miten toimia tilanteissa, kun jotain on sattunut ja avun saanti kestää. Vuorotellen sidoimme toistemme kuvitteellisia murtumia, puhdistimme haavoja ja palovammoja, kokeilimme potilaan siirtämistä erilaisilla tilapäisvälineillä (mm. köysi, alusta) sekä harjoittelimme potilaan kohtaamista ja rauhoittelemista. Lähes kaikki harjoittelu tapahtui ulkona muutaman asteen lämpötilassa ja pienessä vesisateessa, joten potilaan lämpimänä pitäminen korostui hyvin konkreettisesti. Harjoittelun aikana korostui paljon vammamekanismin selvittäminen sekä sen avulla päättely mitä vahinkoa onnettomuustilanteessa on voinut sattua.

Käytännön harjoittelun lisäksi kurssilla oli kiinnostavaa tavata ihmisiä, jotka olivat eri puolilta Suomea saapuneet kohentamaan auttamistaitojaan. Paikalla oli oppaita, yrittäjiä, opettajia ja ulkoiluharrastajia. Olipa paikalla myös yksi Hyriasta valmistunut eräopaskin! 

Oli äärettömän hyödyllistä päästä vaihtamaan kokemuksia ja näkemyksiä kollegoiden kanssa työskentelystä ulkona ryhmien kanssa. Näillä opeilla on hyvä lähteä kohti talvea ja tulevia maastojaksoja.

Teksti ja kuvat: Laura Kuusinen

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Metsäopetus

Tervehdys metsästä!

Uumon havaintometsä on metsäalan opiskelijoiden pelikenttää.

Opettajan johdolla harjoitellaan hakkuutekniikoita ja työturvallista toimintaa.

Tämän kokoluokan puista tulisi komea kurkihirsi mihin tahansa hirsirakennukseen!

Video Jari Hämäläinen

Terhi K. - Uumo tänään

Hyrian puutarha- ja tilamyymälä avautuu maanantaina 2.12

Ihanaa joulun tunnelmaa!

Osana Hyrian puutarha-alan perustutkintoa suoritin juuri tilojen ja tapahtumien koristelu- ja näyttelytoiminnan opintokokonaisuuden. Sain toimeksiannokseni Hyrian puutarhan pop-up -myymälän joulusomistuksen, mikä käytännössä tarkoitti kohdallani myymälän sisustuksen sekä näyteikkunoiden suunnittelun ja toteutuksen sopivan jouluisassa hengessä.

Löysin etsimäni inspiraation myymälän kirjavasta, luonnonläheisiä värejä yhdistelevästä tapetista. Samaiset sävyt, vaaleanharmaa, turkoosi ja pehmeän valkoinen, löytyvät myös tämän vuoden joulukukkien trendipaletista. Yhdistin väreihin vielä lämpimän burgundin luomaan syvyyttä, täyteläisyyttä ja juhlan tuntua.

Pyrin hyödyntämään paljon Hyrialta jo valmiiksi löytyvää rekvisiittaa kustannustehokkuuden maksimoimiseksi. Tällöin myös kierrätettävät, yhä uudelleen käytettävät materiaalit nousevat avainasemaan. Näyteikkuna on rakennettu miltei kokonaan myytävistä tuotteista, jolloin hävikkiä ei synny. 

Katseenvangitsijaksi valitsin pienehkön puunrungon, johon sidoin niin ikään myytäviksi tarkoitettuja valkoisia phalaenopsis-orkideoita. Halusin päivittää perinteisen joulukuusen 2010-luvulle, ja kun silmäni osuivat sopivaan puuhun, sain idean tähän moderniin joulupuuhun orkideoineen ja joulupalloineen. 

Pop-up -myymälän kokonaisuuden kruunaa Hyrian oppilastyönä kasvatetut joulutähdet.

Tunnelmallista joulunalusaikaa kaikille hyrialaisille!

Mika Arola

Tilamyymälä avautuu!

Lukemista

Hyrian koulutuslehti 2/2019 on ilmestynyt

Kansikuvatyttönä itseoikeutetusti meidän SM-mitalisti Sini!

Sisäsivulla myös juttua aiheesta. Ja lehdessä tuhdisti luettavaa Hyrian toiminnasta.

Hyrian koulutuslehti 2/2019

Talvi on hyvä aika opiskella

Terhi K. - Uumo tänään

Työpaikalla oppimassa

Riekkoja ja revontulia

Savukiehkurat kohoavat saunan piipusta kohti tähtien täplittämää taivasta. Tuli rätisee kiukaan pesässä. Avaan saunan oven ja astun ulos, lämmin höyry karkaa ovesta. Saunan terassi tuntuu viileältä paljaiden jalkojeni alla. Kohotan katseeni ylös ja koen taianomaisen tunteen. Vihreänsävyiset revontulet tanssivat ylläni korkeuksissa. Hetki on täynnä Lapin maagista taikaa - ihan kuin istuisin taivaanlaella tuliketun kanssa, joka hännällään on huiskinut pohjoiseen yöhön hohtavaa valoa. Erämaan hiljaisuus menee ihon alle, niin kaikkivoipainen se on. Olen Petsikkotunturissa Utsjoella, Kuninkaan Erän Ravdoskaidin tilalla.

Aamulla maa on kuurassa. On lokakuun neljäs 2019. Edellisellä viikolla satanut kymmensenttinen ensilumi on sulanut pois. Yöllä oli pakkasta, ovatkohan talvipukuun kietoutuneet riekot siirtyneet ylemmäs tunturiin? Luonto- ja eräopastyöharjoittelijana herään samaan kellonlyömään henkilökunnan kanssa. Viikon työharjoittelujaksoni tavoitteena on oppia kokonaisvaltaisesti metsästyspalvelun tuottamisesta asiakkaille. Olen nostanut haulikkoni olalle useampana päivänä sekä patikoinut oppaiden ja asiakkaiden kanssa tunturissa metsästyskoirien vainun perässä.

Asiakkaat saapuvat huoneistaan aamiaiselle kukin omaan tahtiin leppoisasti jutustellen. Eilisen päivän riekkojahdin tilanteita käydään läpi. Kahvin, tuoremehun, puuron, leivän, munien ja pekonin jälkeen asiakkaat valmistautuvat päivän riekkojahtiin. Neljä metsästyskoiraa oransseissa liiveissään pörräävät malttamattomina ja odottavat oppaiden lähtökäskyä. Kanalintukoira saattaa juosta 60 kilometriä siinä ajassa, kun ihminen patikoi 15 kilometriä. Asiakkaille valmistetaan retkieväät, jahdin turvallisuusasiat käydään läpi ja haulikot nostetaan olalle. 

Ammattitaitoisten oppaiden ja heidän metsästyskoiriensa tavoitteena on luoda asiakkaille otollisia ja turvallisia metsästystilanteita. Se, saadaanko riekon rintaa illallispöytään, on lopulta kiinni metsästäjien ampumataidoista. Kolmen ruokalajin illallisilla on riekon rintafileen lisäksi nautittu palsternakkakeittoa poromurulla, peuran ja hirven sisäfilettä, kuningasrapusalaattia, turskaa, kuusenkerkkää, punajuurta, suklaakakkua. Muun muassa näitä on Kuninkaan Erän toimitusjohtaja Veijo Kantanen loihtinut asiakkailleen.

Viikonloppuna en edellisten päivien tapaan lähde jahtiin oppimaan riekonmetsästyksen saloja. Suuntaan Kuninkaan Erän yrittäjä Lauri Kaivoluodon ja asiakkaiden mukana Pohjois-Norjan Jäämerelle Varanginvuonoon. Osallistumme kuningasrapusafarille norjalaisen kalastajan opastamana. Seuraamme, kun opas vetää rapumerran meren syvyyksistä aluksen lattialle. Pian aluksen lattialla käy kova kuhina ja kalske, kun pitkäsaksiset ja isokokoiset kuningasravut tutustuvat asiakkaiden saappaisiin. Täysimittaisista ravuista Lauri valmistaa asiakkaille herkulliset rapuvoileivät, pienemmät vapautetaan mereen kasvamaan. Asiakkaiden kalaonni täydentyy turskakaloilla, joista Veijo valmistaa illallispöytään maittavan aterian. 

Päiväretken jälkeen palaamme takaisin Ravdoskaidin tilalle. Norjan Nessebystä Petsikkoon ajaa parissa tunnissa. Päätien laidalla vaihdamme kulkuneuvomme maastokuosiseen ja isorenkaiseen maasturiin, jolla matkaamme viimeisen taipaleen tietöntä tunturimaastoa tilalle, missä saunan lempeät löylyt odottavat retkeilijöitä. Tunturitaival Laplander-maasturin kyydissä on eräelämys jo itsessään. 

Seuraavana päivänä Kuninkaan Erän asiakkaiden on aika lähteä kotimatkalle. Lauri kuljettaa asiakkaat Ivalon lentokentälle. Samaisen päivän iltalennolla saapuu seuraava metsästävien asiakkaiden joukko, jotka Lauri vastaanottaa henkilökohtaisesti. Asiakashuoneet on siivottu, petivaatteet vaihdettu ja tulisijat hohkaavat lämpöä. Tilan tuvan ruokailupöydässä valkoiset kruunukynttilät odottavat illallisvieraita.

Työharjoittelijan viikko kului nopeasti.  Monenlaisten askareiden kyljessä kulki mukana erämaan puhdas ilma, sen toverillinen hiljaisuus, mukava henkilökunta ja asiakkaat. Aamuvarhain ulkoilmaa haistellessani pyrähti kaverikseni kuukkeli. Sen ruosteenpunaiset siivet ja pyrstö hohtivat aamunkajossa kuin tuliketun hännän liekit taivaalla. Sen lentely muistuttaa revontulien pyöriviä liikkeitä. Lapin luonto luo outoa taikaa. Se ei ole vain uskomuksia, satua tai myyttejä. Se on täyttä totta.

Lämpimät kiitokset Veijolle ja Laurille elämysrikkaasta työharjoittelujaksosta! Annoitte minun osallistua, oppia, epäonnistua ja kysyä. Asiakkaiden, henkilökunnan ja työharjoittelijan hyvinvoinnista pidettiin hyvää huolta. Teillä oli hyvä olla.

Teksti ja kuvat luonto- ja eräopasopiskelija Anniina Laitala 

Hyvinkään Hyria

Opiskelijat maastossa näyttöä antamassa

ELO19: Kesäerätaitonäyttö ja maastojakso

Tiistaina 8.10. Hyrian erä- ja luonto-opasopiskelijoiden ELO19-ryhmän jännityksentäyteinen aamu valkeni Lopella. Purkauduimme autoistamme ulos, asettelimme ja säädimme rinkat selkiimme. Pääsimme hetimmiten tutkimaan karttoja, kompasseja ja opastamaan toisiamme vuorotellen. Vuoden viimeinen maastojakso oli alkamassa, eikä mikä tahansa maastojakso: meidän tulisi antaa näyttöjä ryhmän opastamisessa, päivä- ja yösuunnistuksessa, esitellä luonnontuntemustamme, pystyttää majoite ja valmistaa maastoruoka kouluttajiemme valvovan silmän alla.

Jakauduimme kahteen eri ryhmään, kahden eri kouluttajan valvovan katseen alle. Ryhmät saivat ajallaan omat nimetkin: Hengenvaara Livsfara ja Lopen Uupuneet. Jokainen sai vuorollaan suunnistaa ja opastaa ryhmäänsä puolen päivän ajan ja samalla esitellä luonnontuntemustaan valitsemastaan aiheesta. Suunnistusrasteilla ei ollut varsinaisia paikan päälle vietyjä rasteja, vaan meidän tuli löytää tietty maanmerkki: yleensä se oli iso kivi, kukkula tai suppa. Patikkapäivät olivat melkeinpä työpäivän mittaisia ja työstä ne toisinaan kävivätkin, sillä kaikki eteneminen ei tapahtunut suinkaan helppokulkuisilla poluilla tai teillä.

Ensimmäisenä iltana majoittauduimme Pilkuttimen laavulle. Osa suoritti majoitusnäyttöään pystyttämällä teltan tai tarpin, kun taas osa jo varasi parhaat paikat nuotiopaikalta ja alkoi valmistaa päivällistä. Kuten syksyyn kuuluu, pimeä tuli nopeasti ja kaikki pääsivät kello kahdeksan maissa aloittamaan pimeäsuunnistusnäyttönsä. Rasteja oli neljä kappaletta ja niiden etsintään annettiin aikaa puolitoista tuntia. Myöhemmin joku kouluttajistamme sanoi, että ihan hyvä prosentti pääsi suunnistuksesta läpi. Toisilla kävi kuitenkin epäonnisemmin, sillä otsalamppujen kanssa tuli erinäisiä teknisiä vaikeuksia – koeta siinä sitten suunnistaa, pilkkopimeässä metsässä, ilman hyvää valaistusta.

Keskiviikkona 9.10. ryhmämme alkoi heräillä virkistävään ja raikkaaseen aamuun. Yön aikana oli ollut -4 astetta pakkasta. Aamupalan ja pakkaamisen jälkeen lähdimme taas jatkamaan opastamista ja näyttöjämme. Metsä oli kaunis kuuraisena, valkeana ja kimmeltävänä – etenkin, kun aurinko alkoi pikkuhiljaa kirkastaa ja lämmittää. Tiedossa oli pitkä patikkapäivä ja samana iltana annettaisi vielä näyttöjä maastoruokailusta ja viimeisetkin majoitusnäytöt. Karttoihin merkityt rastit olivat haastavia ja siitä syystä reitit vähintäänkin mielenkiintoisia, kun etenemisvauhti oli toisinaan metsäryteikössä rämpiessä 1-2 km/h. Päivästä kuitenkin selvittiin kunnialla ja illalla majoittauduimme Melkuttimen laavun ympäristöön.

Torstaina 10.10. oli viimeinen maastopäivä ja kaikki loputkin opiskelijat saivat opastaa ja antaa omat näyttönsä loppuun. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, kun kuulimme Lopen Uupuneissa, että Hengenvaara Livsfara -ryhmässä oli sattunut ensiaputapaus. Tapauksen johdosta lähdimme heti patikoimaan toisen ryhmän luokse ja odotimme yhdessä hyvän aikaa taksia, joka viimein tuli ja lähti viemään potilastamme ja opettajaamme terveyskeskukseen. Tilanne onneksi päättyi hyvin ja onnellisesti, mutta sai varmasti kaikki ajattelemaan, miten tapaturma-alttiita kukin olemme ja kuinka ennustamatta erilaisia tilanteita voi sattua. Me loput yhdistimme ryhmämme ja patikoimme vielä vajaan tunnin verran autoille ja lähdimme koululle varustehuoltoa tekemään.

Maastojakso oli jälleen kerran opettavainen ja ryhmässä on se hieno asia, miten jokainen voi oppia eri asioita ja näkökulmia toisiltaan. Metsän keskellä patikoiminen rinkka selässä on monipuolinen ja kokonaisvaltainen tapahtumasarja keholle ja mielelle. Se voi olla, että toisille se aikaansaa ennen kaikkea hyvää oloa ja antaa samalla kokonaisvaltaisesti voimauttavan ja rauhoittavan tunteen. Toisille tulee herkemmin fyysisiä rasittumia ja kipuja, minkä jälkeen henkisiä rasituksiakin voi olla ymmärrettävästi hankalampi kestää. Kesäerätaitonäyttö toi ryhmään selvästi jonkin verran jännitystä, mikä aikaansai paineensietokyvyn koettelua ja siedätystä. Jokainen varmasti oppi jotakin uutta itsestään ja toisistaan.

Tämä oli viimeinen tämänkaltainen päiviä ja öitä kestävä maastojaksomme tämän vuoden puolella. Seuraavina maastojaksoina ovat talviolosuhteiset jaksot ensi vuonna. Tähän mennessä meille on kertynyt paljon uusia tietoja ja taitoja paitsi erä- ja luonto-opastamisesta, niin myös itsestämme ja meitä ympäröivästä luonnosta. Aikoinaan muinaissuomalaiset elivät karhunvuoden mukaan: karhu meni syksyllä talvipesäänsä, ja kun karhu sitten kääntyi unissaan, siitä taittui talven selkä. Allekirjoittanut toivottaa kaikille hyvää loppusyksyä ja alkavaa talvea!

- Riikka, ELO19

Opiskelijaelämää

Omia rajoja etsimässä Usmin metsävaelluksella

Viides maastojaksomme alkoi tiistaina 17.9 totutusti punaiselta tuvalta. Rinkat täyttivät tuvan seinustat ja oven suussa olevat penkit. Ilmassa oli jännitystä, kun kävimme Johannan kanssa läpi turvallisuussuunnitelman. Oli alkamassa tähän astisen opiskelumme fyysisesti ja psyykkisesti vaativin maastojakso.

Käytyämme turvallisuusasiat läpi ja pakattuamme puhelimemme papereihin ja muovipusseihin, lähdimme varastolle hakemaan yhteisiä tarvikkeita. Mukaan lähti kirveitä, sahoja, sammutuspeitteitä, patahanskoja, pakkeja, tarppeja, alustoja ja narua. Sitten vielä rinkkojen lopullinen pakkaus ja punnitus. Rinkkojen painot vaihtelivat neljästätoista kilosta kuuteentoista kiloon. Lopulta seisoimme rinkat selässä valmiina lähtöön kuin tinasotamiehet.

Johannan johdolla tarvoimme Lapinmäen lähellä olevalle laavulle, jossa aina yhtä aurinkoinen Laura meitä jo odotti kalakeittoainesten kanssa. Ensimmäinen tehtävämme oli kalakeiton tekeminen avotulella pareittain. Keiton teko onnistui kaikilta loistavasti ja syötyämme lähdimme pareittain kohti päivän rasteja ja illan majoituspaikkaa Tiikerinsuolla.

Rasteilta, joita oli kaksitoista, saimme erilaisia hyödyllisiä tulentekoon liittyviä apuja. Rastinimistä pystyi jo päättelemään, mitä oli tulossa. Kaikkia rasteja ei kukaan pareista ehtinyt kiertää, mutta useita rasteja kuitenkin ja tuohet, stidit, turkan biitit sekä tervakset olivat majoituspaikalla tarpeen nuotion sytyttämisessä kosteassa metsässä. Matkaa keittolaavulta yöpymispaikalle Tiikerinsuolle kertyi rasteista ja reiteistä riippuen parikymmentä kilometriä.

 Tiikerinsuolla parit pystyttivät reippaasti tarppinsa ja sytyttivät nuotiot metsästä löytyneistä puista. Ruokailun ja hetken levon jälkeen olikin sitten vuorossa ensimmäinen yösuunnistus. Otsavalot keikkuen marssimme autolle, josta saimme kartat ja rastimääreet. Pimeä, sateinen metsä oli melko pelottava ja väsymyksen painaessa moni koki rastireitit turhan haastaviksi. Kaikki kuitenkin löysivät metsästä pois tunnin tarpomisen jälkeen ja rastejakin löydettiin. 

Seuraavana aamuna nuotiot sytyttettiin, aamupuurot keitettiin avotulella ja nautittiin pakeista, tarpit purettiin ja rinkat pakattiin lähtökuntoon. Uudet kartat ja rastit annettiin käteen ja eikun menoksi. Puolen päivän aikaa klo 12.00-14.00 piti olla Piilolammilla lounaspisteellä. Sitä ennen parit ehtivät vauhdista riippuen kiertää osan annetuista yhdestätoista rastista. Piilolammilla meitä odotti ihana yllätys. Laura ja Johanna olivat tehneet lettutaikinat ja saimme paistaa itsellemme omien eväitten lisäksi letut. Kyytipojaksi oli valittavissa hilloa, sokeria ja hunajaa. Ai että maistui hyvälle!

Piilolammilta parit jatkoivat rastien metsästystä ja puoli kuuden aikoihin kaikki olivat jälleen Tiikerinsuon majoituspaikassa pystyttämässä tarppejaan, sytyttämässä nuotioita ja valmistautumassa päivällisen jälkeen yösuunnistus numero kahteen. Yösuunnistus sujui jo kaikilta paremmin ja rasteja löytyi enemmän. Viimein pääsimme iltapalalle ja omaan tarppiin nukkumaan.

Molemmat yöt olivat kylmiä ja aamulla oli herätessämme pakkasta. Makuupussin lämmöstä oli haastavaa hypätä kylmiin vaellushousuihin ja hampaat sekä ikenet paukkuivat hammaspesua tehdessä jäätävällä vedellä purskuteltaessa. Pian lämpö kuitenkin palasi jäseniin, kun purimme taas tarppimme ja pakkasimme tavarat. Laavulla Laura ja johanna jo odottelivat nuotion ääressä. Ne onnekkaat, jotka olivat ehtineet ylimääräisille rasteille, saivat lipukkeita vastaan puuroa, kanamunia, leipiä jne. kouluttajien toimesta. Muut saivat tyytyä omiin eväisiin. Tunnelma oli hyvä ja kaikilla jo taisi ajatukset karata iltaan ja omaan kotiin. Vielä tämän päivän rutistus ja sitten kotiin saunomaan, syömään ja omaan sänkyyn nukkumaan.

Kahdeksalta lähdimme yksitellen seitsemän rastipisteen reitille kohti opistoa. Aurinko pilkahteli välillä ja pakkashuurteinen metsä oli valtavan kaunis. Tapasimme toisiamme rastipisteillä, mutta jokaisella oli oma suunnistuksensa, eikä peesailua tapahtunut. Vihoviimeisellä rastipisteellä meitä odotti Johanna, joka laittoi meidät heti hommiin. Ananaspurkit ensin tyhjiksi (ananakset mahaan) ja sitten naputtelemaan rautanaulojen avulla reikiä purkkeihin, joista piti tehdä risukeittimet. Naulojen ja leikkurien avulla saimme kuin saimmekin purkit risukeittimiksi ja pian kaikilla paloi tulet purkissa ja pakit olivat tulilla vedenkeittotarkoituksessa. Syötyämme jatkoimme pareittain matkaa kohti Palstojentietä.

Jo kaukaa näimme Jennin ja kanootit tien varressa. Ei muuta kuin kanootti peräkärrystä alas ja Vantaanjokeen. Rinkat laitoimme isoihin jätesäkkeihin, pelastusliivit päällemme ja niin alkoi viimeinen ponnistuksemme kohti opistoa, 3,5 km melontaa. Melonta tuntui ihanalta. Väsyneet jalat saivat levätä. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja jokireitti oli kaunis. Tosin matkalla oli muutama kiperä haaste. Veden pinnan ollessa alhaalla, kivet paikka paikoin toivat lisähaastetta matkaan sekä joen yli kaatuneet puut. Tunnin melonnan jälkeen rantauduimme opistolle. Nostimme kanootit maalle, putsasimme ne ja veimme peräkärryyn. Sitten varastolle tarvikkeiden palautukseen ja lopulta nuotiopaikalle palautekeskusteluun.

Olimme varmasti kaikki väsyneitä ja kaikkemme antaneita. 

Matkaa rinkka selässä kertyi kuitenkin yli neljäkymmentä kilometriä kolmen päivän aikana. Lisäksi teimme tulia märässä metsässä, valmistimme ruokamme avotulella, suunnistimme päivällä ja yöllä ja nukuimme vaihtelevalla menetyksellä yllättävänkin kylmässä ilmassa. Päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin kaikilla ilo. Selvisimme! Hyvä me!

Anne Myyryläinen elo19

Henkilökunta

Tikusta asiaa

Aulanko - kansallismaisema

Lähdimmepä tässä päivänä muutamana Uumon porukalla Aulangolle asti puhumaan puuta heinää. Kirjaimellisesti. Sillä saimme iltapäivän aikana metsäopettajaltamme Heikiltä aivan loistavan asiantuntevaa ja elävästi esitettyä tietoa alueen puustosta, kasvilajistosta ja historiasta.

Ensimmäinen pysähdys oli n. 50 m päässä parkkipaikalta ja käsitteli alueen historiaa, metsänhoitoa ja lajistoa

Edessä korkea vaalea Katsura ja takana kelta-punainen Euroopan sorvarin pensas

Kuljimme parin tunnin kierroksen, mikä tarkoittaa että saimme karkean pintaraapaisun siitä mitä kaikkea alueelta löytyy. 

Oli mitä parhain viileä, mutta aurinkoinen syyspäivä ja puut olivat kukin lajilleen tyypillisesti joko aloittelemassa tai lopettelemassa ruskaa. 

Näimme matkan varrella myös monia erikoisuuksia ja kummallisuuksia, jotka olisivat tyystin jääneet huomaamatta ilman loistavaa opastamme.

Reissu sisälsi myös pikamatkan Brittiläiseen Kolumbiaan, jonne siirtyminen tuli pienenä yllätyksenä, kun Heikki vain harppasi asfaltoidulta tieltä vasemmalle ja lähti etenemään pusikon sekaan. 

Seurasimme perässä ja pienen matkan päästä löytyikin aivan ainutlaatuinen puukokemus! Jättituijat olivat liki 30 m pitkiä ja ikää näillä kavereilla on heti se 150 vuotta. Maa puiden alla oli paljas ja tuoksu hyvin erikoinen sekoitus pihkaa, maata ja jotain määrittämätöntä...

Tässä uniikissa ympäristössä viihdyimme pitkän tovin ja keskustelu lähti suorastaan lentoon. Yllättäen huomasimme että puiden katveessa tuli pidettyä osastonkokous aiheesta markkinointi ja Uumon historian dokumentointi.

Jättituijien juurella oli omanlaisensa maailma

Puronylitystehtävän jälkeen etenimme tietä ja polkuja pitkin näköalapaikalle ja -tornille. Ne ovat kyllä nimensä veroiset!! Kansallismaisema. Ja syystä.

Tornin huipun näkymiä

Ähäskutti. Ahkera kuvaajamme Kirsi tuli ikuistettua edes joihinkin kuviin.

Tässä vierekkäin "tissikuusi" ja vanhan männyn kilpikaarnainen tyvirunko.

Tyylinsä kullakin.

Puustoretken jälkeen suuntasimme Hämeenlinnaan syömään! Sillä nälkä oli jo aivan hirmuinen. Pöytävarauksen ja etukäteen tilattujen annosten siivittämänä saimme ruuat eteemme ilman suurempia viivytyksiä ja hetken aikaa tämäkin porukka oli hiljaa. Pahimman nälän kaikottua pulina jatkui kotimatkalla entiseen malliin. Olipa mahtava päivä kaikkineen! Upeat maisemat, hieno ilma, loistavaa seuraa ja erittäin kiinnostavaa tietoa alueesta ja puista. 
Kiitos Heikki ja muut!

Terhi K. - Uumo tänään