Touhua on siellä monenlaista...

Vaikka ei ole edes joulu. Tai ehkä sittenkin on, kun lehmät ensi lauantaina (18.5) pääsevät laitumelle ja Uumolla on jo legendaksi muodostunut Lehmät, letut ja lobeliat kokoperheen tapahtuma. Ja aivan kuin niissä valmisteluissa ei olisi kylliksi, koulutilan kevään peltotyöt tehdään samaan aikaan. Että puhuttaisiinko hetki multitaskingista? Mutta hei, ei hätää, sillä meillähän on ihan superhyviä opiskelijoita! Joita ohjaa meidän kerrassaan loistavat opet! On etuoikeus olla osa tätä porukkaa.

Ja lehmät? No, ne on aloittaneet "terassikauden" jo tuossa kun kelit taas kääntyi plussan puolelle. Tarkoittaa että ovat päivät tarhassa ja yöt sisällä. Ja kun tässä välillä on ilmassa jonkinlaista kiireenkin tuntua, niin tarhasta löytyy vastakohta. Lehmä. Siellä ne märehtii silmät puoliummessa perin tyytyväisenä elämäänsä. Juokse, ihminen, juokse.

Meniskö syömään, juomaan vai pistäskö maate? Siinäpä päivän pulma...

Lähtöä (kahvikupillista) vailla valmiina. #valtra

Pölinä käy ja tästäkin tulee tavoitteen mukainen tasainen pelto.

Kylvökone perään ja uusi nurmi kasvamaan. Tätä ennen on jo tehty täydennyskylvöt nurmille ja pari tukiehtojen vaatimaa kukkapeltoakin on jo kylvetty.

Viherrakentajien lähiopetuspäivät näkyy mm. uusina kiveysalueina. Tulee siistiä.

Auringonpaistetta, kauniita orvokkeja ja iloista puheensorinaa = opiskelua Uumolla. :D

Tarina jatkuisi tästä helposti vielä noin kolmellakymmenellä loistavalla tilannekuvalla jotka voi napsia kävellessään navetalta tontin toiseen päähän ruokalaan. Pikkumutka pellolle tai kasvihuoneelle ja mukaan kuviin tulee myös Hyria Säätiön porukkaa. Että jos ei vielä tullut selväksi niin vahva suositus että tulet ihan itse toteamaan tilanteen lauantaina kun on lehmien laitumellelasku.

Terhi K. - Uumo tänään

Opiskelijanäkökulma
ELO19   9.5.2019

SUUNNISTUSALKEITA PUNATUPA – NURMIJÄRVI YMPÄRISTÖISSÄ

Eräoppaan yksi tärkeimmistä osa-alueista on suunnistustaidon osaaminen. Se taito on osattava valoisalla, pimeällä, sumussa, sateella, talvella ja kesällä. Jos ei osaa suunnistaa, voi unohtaa eräoppaan seuraavan osaamisalueen eli lajituntemuksen. Ei lajituntemukseen jää aikaa, jos etelä on muuttunut pohjoiseksi ja itä länneksi. Tosin positiivisesti ajatellen, eksyneenä voi aloittaa eräoppaan seuraavan osaamisalueen harjoittamisen, joka on hengissä selviäminen äärioloissa.

No, meidän opiskelu suunnistuksen saloihin alkoi kuitenkin punaisen tuvan luokassa. Opettelimme kartan lukua, karttamerkkejä ja rastien välien kulkemista kartan informaation perusteella. Ihmeteltiin, pitääkö karttaa pyörittää käsissä vaiko pyöriä itse sen ympärillä.

 Ensimmäisiä ahaa elämyksi oli, kun tajusimme, että kartta on väärinpäin.

  

Tutustuttiin ihmisen jälkiin kartalla ja ihmisen osiin karttamerkkeinä. Esimerkkinä oli nenä karttamerkki, joka oli yhdistettynä korkeuskäyrään osoittamaan pitkähköä mäen nyppylää. Tämä ei ollut Pinokkio pilaa, vaan jotakuinkin faktaa ja nykyään tunnusomainen karttamerkki.

Seuraavaksi kaivettiin kompassit esiin ja käytiin käytännön alkeen suunnan ottamiseen, kartan kääntämiseen pohjoiseen ja  niiden lukemiseen suuntaa ja kiintopisteitä hyödyntäen.

Nälkä nujerrettiin lyhyellä lounastauolla, jonka jälkeen lähdettiin soveltamaan saatuja oppeja maastoon Hyvinkään ja Nurmijärven rajamaille. Meille oli varattu kaksi Hyrian henkilöpakettiautoa. Ne toimivatkin viidenkymmenen prosentin varmuudella, koska toinen niistä ei suostunut yhteistyöhön kanssamme. Lyhyen tuumaustauon jälkeen yksi oppilaistamme päätti tukea Hyriaa tässä asiassa ja matkaan päästiin myös maastoajoneuvolla.

Ilma oli meille erittäin suosiollinen. Auringonpaisteessa meidän ”fiilikset” olivat täysin päinvastaiset kuin Ilmari Ahteen alias Vesa-Matti Loirin suunnistaessa Veikko Huovisen sepittämässä lyhyt tarinassa ”viinankätkijät”.

Tässä on ollaankin jo ”kisafiiliksissä”. Tai, on siellä joku vanhempi konkari, joka ei tunnu hötkyilevän. Kuuleman mukaan on nuoruudessa sen verran monta kertaa juossut rastin ohi, että on jo omaksunut rauhallisemman ”startti” maltin.

Tässä sovitaan, että suunnistetaan kimpassa ettei eksytä. Suunnitelma oli hyvä, vaikka joukko taisi hajaantua metsään kuin Jokisen eväät. Tosin aikahorisontti oli niin lyhyt, että hajaannuksesta huolimatta oltiin näköetäisyydellä, eikä eksytty.

Sitten päästiin taas vauhtiin. Kompassilla suunta, iiriksen lukitseminen rastille ja siirto toiselle. Käsky aivojen etulohkosta jaloille ja liikkeelle. Ei erottanut satakielten tai räkättirastaiden ääniä, sillä eräopas suunnistajien pulina ja huudahdukset kuuluivat yli kuivan kangasmetsän.

Kouluttaja otti joukon rastien välillä kokoon ja kyseli missä oltiin. Siinä sitä sitten arvuuteltiin, oltiinko puolivälissä vai kartalla näkyvällä kivellä tai jossain muualla. Pieleenhän ne meni. Oltiin kuitenkin lähes olemattomalla aukolla. Sitä siinä sitten päiviteltiin ja kyseltiin oliko kouluttaja tosissaan. No, täytyy puolustautua ja todeta, että kartta oli 1:5000 eli yksi sentti kartalla oli maastossa 50 metriä. Kartan luku oli haastavaa ainakin allekirjoittaneelle, kun oli tottunut aiemmassa elämässä 1:20 000 karttoihin. Tämän kokoluokan kartassa kun on valtavasti pienellä alueella olevaa informaatiota. Ja se johtaa helposti tottumattomalla siihen, että jättää tulkitsematta kartan pienen pieniä pisteitä, värejä tai nenänpäitä.

Missä ollaan, mikä maa?

Sitten homma jatkui. Kartta oikeinpäin. Kompassilla suunta ja eteenpäin ”mars”. Mentiin kuin mummot lumessa päät alaspäin kääntyneenä. Välillä katseet karkasivat etumaastoon, josta kunkin iiris yritti terävöityä etumaastossa häämöttävään kiintopisteeseen. Vaatteet vain kahisivat ja kuivuneet oksat katkeilivat tennarien tai tossujen alla. Nyt mentiin terveellisen epäluuloisesti, kuitenkin harkiten ja oppien. Välillä pysähdyttiin ja kaivettiin kännyköitä käsiin ja otettiin lajituntemusta lisääviä kuvia luonnon ihmeistä. Taisi joillekin käydä niin, että astui vahingossa ojaan tai monttuun ja kädessä olevan kännykän kamera laukesi mahdollisesti vahingossa. 

 Monttuja, lipsahduksia ja kännykkäkameroiden vahingonlaukauksia…ja kukkia ja perhosia…kevään lajikirjoa kuitenkin.

Ja sitten vähitellen, ehkä…itsekullakin…lyhyitä onnistumisen hetkiä, kun saatiin otetta punaisesta langasta…silmä tavoitti kiintopisteen ja iiris kaventui polkujen ja karttamerkkien täsmätessä. Harjoittelua ja toistoa rastilta rastille. Opintometodi ”Hauki on kala”, toimi.

Täähän alkaa sujuu. Seuraava rasti. Gepsikin näyttää oikein.

Homma jatkui ja siirryttiin profiilissa ja korkeuskäyrissä ylöspäin. Sovittiin kokoontumispaikaksi nelos- ja vitosrastien välimaastossa oleva polkujen risteys. Paikka oli kallion laella katajapuiden ympäröimä alue. Oli hetki aikaa pitää taukoa ja ihmetellä.  Varsinkin, kun ei oltu metsän peitossa, vaan kalliolla ja kukkulalla auringonpaisteen alla. Näkymät sieltä ainakin idän suuntaan olivat mainiot.

Oli kuitenkin jo se vuodenaika, jolloin lähestyttiin päättyneistä talviöistä tulevia suviöitä. Ja tällaisissa kalliomaastoissa, ei pidä unohtaa, että auringon ja kiven liitto avaa portit käärmekäräjille. 

Yksi meistä olikin niin onnekas, että melkein talloi pienehkön kyykäärmeen. Kumpikaan ei tainnut säikähtää ja se jolla oli kännykkä sai ikuistettua kohtaamisesta muiston. Sen jälkeen kaikessa hiljaisuudessa, luontokappaleet erosivat sulassa sovussa.

Saman henkilön kohdalle osui hetkeä myöhemmin aiempaa isompi ja arempi kyy, joka sähähtäen väistyi alta pois kanervikkoon. Kolmatta kohtaamista ei tietääkseni tullut.

Tässä jaettiin rasteja, mitä lähdettiin sitten hakemaan. Sovittiin kokoontumispaikaksi sama paikka ja annettiin aikaraja, jonka jälkeen etsintäpartio lähtisi eksynyttä hakemaan.

Lähdettiin liikkeelle. Omakohtaisena onnen hetkenä oli kun kuljin kymppirastille kutakuinkin suoraan. Tuuria oli siinä vaiheessa, kun maltoin katsoa sivulle. Rasti löytyi.

Toisin kuin Koskelaisessa sanonnassa, ”ei ol nähty kurkee puus eikä palokärkee maas”. Rasti oli maassa, metrin päässä oikealla. Tästä seurasi innostus, joka pian kostautui. Unohdin toisen vanhan toteaman, että helppoudessa on aina asunut tappion siemen.

Niinhän siinä sitten kävi. Pummasin seuraavan rastin reippaasti ohi. Välillä jo ärränpärryyttelin, että missä se rasti oikein oli. No ei muuta kuin takas kympille ja alusta uudestaan. Meni vieläkin aavistuksen ohi. Tein pientä ketunlenkkiä ja pian löysinkin kadonneen rastin.

Sitten olikin jo paluu kokoontumispaikalle. Innostusta purettiin palautetta antamalla, miten meni itsekunkin tapauksessa.

Suunnistusharjoitus alkoi olla paketissa. Siirryttiin päivän esityksessä trakediasta komediaan, sillä koululle päästyämme kouluttajamme kertoi kokemuksiaan patikka- ja jotosretkiltään. Aina, ennen uuden tarinan alkua kuultiin hyviä tai huonoja kokemuksia eri kokoluokan kartoista. Sitten oltiinkin taas jo jossain Lapin kansallispuistossa tai vaellusreiteillä.

Lopulta, kuitenkin jäät lähtee järvistä ja kello käy eteenpäin. Opittu oli, että pohjoinen oli pohjosessa, etelä etelässä ja itää ja länttä ei kannata sekoittaa keskenään. Kartan ja kompassin avulla löytää autiotuvalle, oltiin napapiirin etelä- tai pohjoispuolella.

Kaikinpuolin hyvä päivä.

Kotiläksyksi saimme iltarasti osallistumisvelvoitteen. 

ELO19/ Pekka Poutiainen

Opiskelijanäkökulma
ELO19 ENSIAPUKURSSI I      24.-25.04.2019
Kouluttaja Sari Ala-Saari

Kurssimme alkuun meille oli suunniteltu EA-1 kurssi, joka toteutettiin ”punaisen tuvan” ympäristössä. Keväinen aurinko oli molempina päivinä suosiollinen ja se mahdollisti meille erittäin D-vitamiinipitoisen koulutuksen toteutuksen molempina päivinä ulkosalla.

Todettakoon, että kyseinen kurssi oli paikallaan, kelle kertauksena ja kelle uusina asioina. Saimme joka tapauksessa aimo annoksen asiantuntevaa tietoa, jota toivottavasti emme tarvitse…edes silloin kun ELO19 oppilaat päästetään ”kesälaitumille” eräilemään luonnon helmaan.

Näkökulmia tuli mm., miten toimia onnettomuustilanteessa. Sekin tuli selväksi, että onnettomuustilannetta ei kannata sivuuttaa ohiajamalla, koska meillä jokaisella on lakisääteinen velvoite auttaa onnettomuuteen joutuneita asianomaisia.

Miten toivoisit, että sinua autetaan, jos joudut osalliseksi esim auto-onnettomuuteen? Kysymys, jota kannattaa miettiä jos aikoo itse sivuuttaa onnettomuuspaikan ohiajamalla.

Aika ajoin katseltiin tilanteeseen ja aiheeseen liittyvä videopätkiä, miten olisi hyvä toimia. Sen jälkeen harjoiteltiin käytännössä tekemällä itse tai rastikoulutus esimerkein.

Tutustuttiin ensiapulaukkujen sisältöihin, mikä oli hyvä asia. Tosiasiahan on se, että eihän niitä juuri tule availtua, kun ne kerran on heitetty ajoneuvon takakonttiin.

Pääsimme myös näkemään ”kansanomaista” käyttäytymistä onnettomuuspaikalla ”Karpolla on asiaa” videolta. Siinä esiin tuli ihmisen luontainen kauhistelu, uteliaisuus ja vääränlainen toiminta. Tässä tapauksessa tehtiin kaikkia muita asioita kuin auttamista ja jos autettiin, niin sekin tehtiin väärin.  Vaikka video oli vakavasta aiheesta riippumatta humoristinen, niin se oli myös pysäyttävä. Se herätti ajatuksia, kuten…

Ei kannata ajaa ohi, vaan pysähtyä ja arvioida tilanne.

Jos ei osaa itse, niin vähintään soittaa apua numerosta 112.

Ei kannata analysoida ihmisiä kuolleiksi, vain sen perusteella, että on veressä ja tajuton.

Ei kannata mennä ”sätkä” hampaissa onnettomuuspaikalle, jossa ympäristöön on levinnyt bensiiniä.

Ei kannata valokuvata syntynyttä romua, vaan auttaa uhreja.

Ei kannata tunnustella pulssia kyynerpäästä ja todeta kuolleeksi. Oikeaoppisesti kaulalta tai ranteesta.

Ei kannata repiä väkisin, jos on epäiltävissä selkäranka tai niskavamma. Tällöin tuettava.

  

Tässä ei ollut tilannedramatiikkaa sen enempää, kuin harjoitustilanne, miten toimia tultaessa uhrin luo. Eli ensin selvitetään tajunnan taso. Soitetaan tarvittaessa 112. Aloitetaan puhallus- ja painanta elvytys (jos ei hengitä). Otetaan tarvittaessa (jos saatavilla) defibrillaattori. Laitetaan tajuttoman kuljetusasentoon (jos hengittää). Tässä vaiheessa voi ottaa jo rennommin ja antaa käsien vapista.

Puhallus- ja painantaelvytys käynnissä. ”Eskoksi” nimetyn nuken rintalastat paukkuvat.

Hätäensiapu ”kello”, joka osoittaa ettei aikaa ole paljoa hukattavaksi.

Homma hanskassa. Potilas hengittää ja on laitettu tajuttoman kuljetusasentoon.

Jälkimmäisen päivän painopiste oli verenvuodon tyrehdyttäminen. Harjoittelimme painesiteen laittoa, ihmettelimme kiristyssiteen oikeaoppista käyttöä ja tutustuimme erilaisiin ensiaputoimenpiteitä vaativiin tilanteisiin aina anafylagtisesta shokista agonaaliseen hengitykseen.

Latinankieliset sanat ja tuntemattomat lääkeaineet meni yläoikealta ohi, joskin jotain onneksi jäi. Muistini syvimmistä syövereistä jäi mieleeni, että annetaan Adrealiiniruisketta anafylaktisessa allergiareaktiossa ulkoreiteen.   Dinit olikin jo vähän oudompi lääke. Oikeammin suihke, jolla oli käytännössä sama vaikutus kuin Nitro tableteilla. Se noista latinan kielisistä sanoista.

Taukojakin pidettiin sopivissa määrin, jotta saimme pureksittua jo opitun asian alta pois, ennen uuden aiheen käsittelyä. Kahvia haettiin ruokalasta, jotta jaksettiin istua hetkittäin ”hyvin ilmastoidussa” luokassamme.

Loppuhuipennuksena harjoittelimme pään- ja kaulan alueen sidoksia. Hauskaa se oli enemmän, kuin ennakointia vapun viettoon.

Elokuvasta…Yksi lensi yli käenpesän. Terveisin osasto 19 potilaat.

ELO19

Pekka Poutiainen

Opiskelijanäkökulma

Luonto- ja eräopasopiskelijoiden ekat fiilikset

Luonto- ja eräopasopiskelijat aloittivat luontoalan tutkintokoulutuksen asianmukaisissa ulkoilukamppeissa. Yksi jos toinen uudenkarhea opiskelija löysi Hyrian nuotiopaikalle aamulla 16.4.2019. Kouluttaja Laura oli sytyttänyt nuotiotulen, nokipannussa kiehui kahvivesi.

Tutustuimme toisiimme, esittelimme vierustoverimme muulle joukolle. Kiersimme kampuksen ja siirryimme punaisen Torpparintuvan koululuokkaan. Joku on kouluun tullessaan kokeneempi vaeltaja tai eränkävijä, toiselle rauhallinen lähimetsässä oleskelu lisää hyvinvointia, kolmannelle opiskeluvuosi tuo hengähdystauon hektiseen työelämään. On lähtötaso mikä tahansa, on jokaisella omanlaisensa suhde luontoon. Tutkintokoulutus tarjoaa uusia ulottuvuuksia luontosuhteeseen, se haastaa ja opettaa selviytymään. Koska luontoa ei voi hallita, ei hyvien eränkäyntitaitojen rinnalla sovi unohtaa nöyryyttä.

Koulutuksen aikana vietetään yhteensä reilu parikymmentä yötä ulkona. Maastojaksot ovat kestoltaan yhdestä useampiin öihin, jokaisena vuodenaikana. Tämän lisäksi koulupäiviä on niin lähimaastossa kuin luokassakin. Aloitimme heti kasvilajien tunnistamisen putkilokasveista. Tiedätkö muuten, että järviruoko sekoitetaan usein järvikaislaan? Sekoitin nämä kasvit ennen toisiinsa, mutta tarkempi tutkiskelu osoittikin useita eroavaisuuksia kahden lajin välillä. Järviruo'n kukinto on tuuhean röyhymäinen, järvikaislan kukinto muodostuu tähkärykelmistä. Järvikaisla elää usein järviruo'n kanssa samassa paikassa, järvien ja merien rannoilla. Molempia kasveja taitavat mökinomistajat moittia, eikä suotta. Ensimmäisen koulupäivän aikana olimme paljon ulkona. Kotiin tullessa poskia nipisteli kevätauringon säteet.

Toisena koulupäivänä eräopasopiskelijoiden joukko toi iloista melua metsään. Hurautimme Hyrian autoilla lähimetsään opiskelemaan. Kaikilla oli hyvä fiilis, iloinen puheensorina pirskahteli auton penkiltä toiselle. Olo oli myös hivenen epätodellinen. Epätodellinen ehkä sen vuoksi, että saimme opiskella koko päivän metsässä. Jokainen opiskelija sytytti oman nuotiotulensa. Savupatsaat maalasivat aurinkoisen metsän hetkeksi usvaisiksi hattaroiksi. Parin kanssa kokkailtiin eräruoat, lietenä trangiat kaasupullolla tai spriikeittimellä. Suklaabanaanit pehmenivät nuotiotulen hehkussa, opiskelijoiden veistämät kiehiskiehkurat houkuttelivat liekkejä.

Jatkoimme kasvien opiskelua tutkimalla sammalia ja jäkäliä. Kun kumartuu tutkimaan sammalmattoa, vihreän sävyjä on lukuisia. Myös sammalten joukko on valtava, jokaisella omat erityispiirteensä. Rahkasammaleen päässä on hillaa muistuttava vihreä marja, kynsisammaleen lehden kärki kaartuu terävästi kuin kissan kynsi. Ensimmäisinä koulupäivinä sää suosi suopeasti, mutta näinhän ei ole aina. Luonto- ja erätaitojen kanssa päästään vielä tositoimiin, kun poutasään sijaan sataakin vettä ja tuulee. Mutta kehnompi keli on hyvä opettaja. Seuraavina koulupäivinä harjoitellaan ensiaputaitoja, turvallisuus ennen kaikkea.

Terveisin luonto- ja eräopasopiskelija Anniina Laitala

Oppimisympäristöt

JÄREÄN PUUN KAATOA

Järeän puun määritelmä on karkeasti se että normaali moottorisahan laippa ei riitä kerralla kaatosahaukseen. Sahaajalla pitää olla tekniikka ja turvallisuusasiat hyvin hallussa. Ja takana riittävästi harjoitusta pienemmillä puilla. Opettajien ohjauksessa opitaan heti oikeat tekniikat ja kysyä saa ja pitääkin jos on epäselvyyttä.

Erityisen järeiden puiden kaatoon on yleensä jokin syy. Yleisin on että niiden kunto on heikentynyt iän myötä ja ne on syytä kaataa ennenkuin ne kaatuvat jonkun (ihmisen tai kotieläimen) niskaan. Muita syitä voivat olla esimerkiksi että oikaistaan tielinjaa tai lohkotaan tonttimaata, jolle halutaan rakentaa.

Kaatuuuuu

Uumon tontilla metsäopiskelijat suorittivat järeä puun kaatoa opettajien valvovan silmän alla meidän laidunhaassa. Puusto oli kasvanut suureksi ja latvuksesta tiheäksi, jolloin oksistolle tulee tilanahtaus ja kaikki puut kärsivät. Harventamalla saatiin jääville puille lisää tilaa ja toisaalta maan pintaan lisää valoisuutta.

Kaatokolo valmis ja sahaus menossa

Kaatokolon sahaus

Karsinta on tekniikkalaji

Kaatuu

Etenkin isojen kuusien kanssa tulee vielä pohdittavaksi että mitä tehdään maahan päätyville oksille? Niitä nimittäin riittää. Laidunmaalta oksat ajettiin pois etteivät eläimet sotkeudu niihin. Metsämaalla ne yleensä jätetään paikoilleen. Siellä ne pikkuhiljaa maatuvat ja palaavat ravinnekiertoon. Kuvat Uumon metsäopetus 2019 Jari ja Heikki.

Terhi K.- Uumo tänään

OPPIMISYMPÄRISTÖT

KOIRAHOITOLA

Tänä keväänä päästiin pilotoimaan meidän koirahoitolaa ja kokemukset olivat hyviä. Kyseessä on 3 paikkainen hoitolatila, johon otettiin koira-asiakkaita päivähoitoon. Opiskelijat huolehtivat koirien ulkoilutuksista ja aktivoinnista.

Jaksolla oli hoidettavana kymmenen eri rotua, joista painavin oli 45 kg ja kevyin 2 kg. Nuorin koira oli 4 kk ja vanhin 15 v.  Koirat olivat oppilaiden koiria, henkilökunnan koiria ja ulkopuolisten asiakkaiden koiria.

Ja ps. käydään koirien kanssa myös ahkerasti lenkillä vaikka siitä hommasta ei tässä ole kuvia. 

Jaahas, täällä sitä ollaan. Vähän jänskättää näin alkuun.

Lenkilleeee!

Tassujen trimmaus vaatii kaikilta keskittymistä

Perusasioita pennulle

Pesuvuoro

Lepoaikaa omassa häkissä

Terhi K. - Uumo tänään

OPPIMISYMPÄRISTÖT

Puun kaatoa nuotiopaikalla

Puun kaatoa paloina kiipeilemällä. Tämän arboristiryhmän opinnot alkoivat keväällä 2018 he ovat edenneet opinnoissa siihen vaiheeseen että puita jo palastellaan. Tänään he poistivat meidän nuotiopaikan ympäristöstä puita hallitusti ja hyvässä järjestyksessä. Päivän mittaan kun tontilla liikkui, sai mielenkiinnolla seurata kuinka useampi puu siirtyi sievästi maan pinnalle ja pinoon. Oksat yhteen paikkaan ja rungon palat toiseen.

Etäisyys tuo omat haasteensa kommunikointiin

Hyvää naistenpäivää ja viikonloppua!

Terhi K. Uumo tänään

Pikku-uutisia

Uusi lattiavalu on valmis

Ei ole pikku-uutisia, mutten ole uskaltanut kauheasti hyppiä riemusta ja paukutella henkseleitä ettei se lakkaa toimimasta. Nimittäin ulkokatoksen lämmitettävä automaattinen vesikuppi. Se toimii. Jipii!! On toiminut jo hyvän tovin ja silti ilahdun joka kerta kun näen sulan veden kupissa. Vesi, sähkö ja pakkanen on joskus perin monimutkaista yhdistää toimivalla tavalla, mutta toistaiseksi kaikki hyvin.

Ohessa kuva työmaalta heti asennuksen jälkeen ja myös pihan kaivannosta ennen ja jälkeen. Kirsikkana kakun päällä asiakkaat oppivat nopeasti uuden juomapaikan ja käyttävät sitä sujuvasti. 

Suuri kiitos kaikille projektiin osallistuneille alansa ammattilaisille sekä meidän ihanille eläintenhoitajille jotka odottivat ilmeisen kiinnostuneina että tuleeko tästä koskaan totta.

Putki menossa maan sisään

Viimeinkin koko kaivanto on peitossa

Ulkokarsinan eläimillä on nyt ympäri vuoden sulana pysyvä automaattinen juomapaikka. Jes!

Terhi K. - Uumo kaksi viikkoa sitten

Kuvankaunis

Siinä. Meidän mainostyttö edustaa oikein viimeisen päälle.
Tässä on nyt muutamia kertoja harjoiteltu talutettavana olemista, kun suuri haaveemme on viedä Anni-kyyttö Elma messuille huhtikuussa. Ne olisivat Annin kymmenennet (10.) Elma messut. Kunnioitettava saavutus!

Anni on viettänyt pari vuotta ihan tavallisen lypsylehmän elämää oman lauman mukana. Niinpä käväisi mielessä tässä taannoin että miten mahtaa nykyään olla hallittavissa narulla ja riimulla. Muutama päivä sitten harjoiteltiin sisällä navetassa ja tänään siirryttiin pihalle. Aidattuun tarhaan tosin. Myönnän suoraan että pyrin minimoimaan jännitysmomentin.





Mutta hyvin se taluaa! Vähän rauhaton mutta ei haitaksi asti. Olihan se laumasta erillään ihan yksin pihalla. Siinä samalla otin muutamia "edustuskuvia", kun on tuo firman mainoskin sopivasti tuolla seinällä. Hah hahaa. Annissa on ehdottomasti ainesta kansikuvatytöksi, eikö olekin?

Terhi K. - Uumo tänään